Koulussa valmistauduttiin lähestyvään äitienpäivään perinteisellä korttiaskartelulla. 9-vuotias Sofianni Apaja leikkasi vaaleanpunaiselle korttipohjalle violetista paperista sydämen ja sen sisälle vielä toisesta paperista toisen sydämen. Kanteen hän kirjoitti ”mummalle”.
Opettaja kysyi, että tekeekö hän kortin äidille haudalle vai isoäidille.
– Muistan ajatelleeni, että turhaa sitä on viedä haudalle sateeseen pilaantumaan ja tein mummalle. Hän oli minulle tärkeä ja asui lähellä.
Sofiannin mielestä siinä ei ollut mitään kummallista, että muut tekivät kortteja äideilleen ja hän isoäidille. Pienellä paikkakunnalla luokkatoverit tiesivät, ettei hänellä ole äitiä. Päivää ehkä vähän varottiinkin korostamasta.
Kolari
Kohtalokas liikenneonnettomuus tapahtui heinäkuussa 2005. Äiti ajoi ja 8-vuotias Sofianni istui apukuskin takana takapenkillä. Hän ei muista kolaria, mutta muistaa välähdyksiä ennen onnettomuutta, sen jälkeen tienpenkalta ja matkalta sairaalaan. Tytär selvisi aivotärähdyksellä, mutta äiti kuoli.
Sairaalavuoteen ympärillä olivat serkku, täti ja isä, kun isä kertoi äidin kuolleen. Sofianni Apaja muistelee, ettei vielä siinä vaiheessa osannut sisäistää tai ymmärtää tapahtunutta.
Kun hän pääsi kotiin sairaalasta, arki jatkui isän kanssa ja loppukesän ajan heillä oli myös apuna ja seurana Sofiannin seitsemän vuotta vanhempi serkku. Vasta kun serkku lähti syksyllä opiskelemaan, alkoi totuus valjeta.
– Sen muistan, että silloin automatkalla itkin, kun veimme serkkua pois.
Sen jälkeen isä järjesti töitään niin, että pystyi olemaan arkisin enemmän kotona.
Toiset hautajaiset
Äidin kuoleman jälkeen Sofianni Apaja vietti paljon aikaa saman ikäisen serkkunsa ja tämän perheen kanssa. Viikonloppuisin ja koulun loma-aikoina oltiin vuoroin serkun perheen luona ja vuoroin hänen kotonaan.
Elämä kuitenkin mullistui uudelleen, kun isä kuoli sairauskohtaukseen. Sofianni oli juuri täyttänyt 16.
Isän hautajaisissa minulta kysyttiin, että miltä tuntuu olla täysorpo. Siinä jouduin vastatusten sen asian kanssa, että minulla ei tosiaan ole enää perhettä. Sofianni Apaja
– Isän hautajaisissa minulta kysyttiin, että miltä tuntuu olla täysorpo. Siinä jouduin vastatusten sen asian kanssa, että minulla ei tosiaan ole enää perhettä.
Sittemmin hänen perhekäsityksensä on muuttunut. Perinteisen ydinperheen sijaan Sofianni Apaja pitää perheenään sukulaisia ja perhetuttavia, joiden kanssa on läheinen ja paljon tekemisissä.
Tärkeä tukiverkosto
Äidin kuolemasta on nyt 13 vuotta, isän kuolemasta viisi. Sofianni Apaja ei kuitenkaan pidä koettelemuksiaan kohtuuttomina. Hän on selvinnyt tragedioistaan mielestään hyvin.
– On totta, että olen joutunut elämässäni käsittelemään tiettyjä asioita aikaisemmin kuin muut. En tiedä, onko se nyt kokonaisuutena ollut kovempi nuoruus kuin jollakin muulla.
Hän arvelee, että esimerkiksi väkivaltaisen lapsuuden kokeminen saattaa jättää syvempiä arpia.
Oma suhtautuminen ja asenne ovat auttaneet Sofiannia selviytymään, mutta iso merkitys on ollut myös hänen tukiverkollaan.
– On tärkeää, että on hyvät tukiverkostot: sukua, kavereita tai perhetuttavia. Olen sitä mieltä, että niitä elämän tukipylväitä voivat olla muutkin kuin äiti ja isä. Joillekin voi auttaa myös ammattiapu, mutta se on varmaan yksilöllistä.
Olen sitä mieltä, että niitä elämän tukipylväitä voivat olla muutkin kuin äiti ja isä. Sofianni Apaja
Tämän vahvistaa myös sosiaalipsykologi Tatjana Pajamäki Mannerheimin Lastensuojeluliitosta. Hän sanoo, että lähimmän ihmisen kuolema järisyttää lapsen perusturvallisuuden kokemusta merkittävästi. Lapselta katoaa sekä psyykkinen turva että arjen rakenteiden kantaja.
Pajamäen mukaan lapsi tarvitsee ensialkuun lähelleen aikuisen, joka kykenee tukemaan lasta arjessa selviytymisessä, pitämään kiinni elämän perustarpeista. Lapsen hyvin tuntemalla aikuisella on usein kyky antaa tilaa ja aikaa lapsen yksilölliselle tavalle surra.
– Lapsi tarvitsee vierelleen aikuisen, joka luo lapsen ympärille suojakehikon; antaa lämpöä, pitää huolta arjen rutiinien jatkuvuudesta sekä kuuntelee menetykseen liittyviä kokemuksia ja tunteita, jotka ajan mittaan voivat vaihdella alkushokin kaoottisuudesta ristiriitaisiin tunteisiin, sekä surun ja menetyksen asteittaiseen hyväksymiseen.
Puhuminen ja muisteleminen on tärkeää
Sofianni Apaja ohjattiin heti äidin kuoleman jälkeen terapiaan, mutta hän koki, että se oli aivan liian aikaista. Vieraalle puhuminen osoittautui mahdottomaksi, kun ei osannut itsekään käsitellä asiaa.
Kun hän varhaisteininä luki psykologin arvion itsestään, lausunto jäi vaivaamaan vuosiksi. Sen vuoksi hän päätyi menemään psykologille myöhemmin uudelleen.
– Olin pitkään miettinyt psykologille menemistä, jotta saisin selville, onko minulle jäänyt arviossa mainittuja mahdollisia traumoja ja patoutumia. Se oli muutenkin haastavaa aikaa, koska en lukion jälkeen oikein tiennyt, mitä tulevaisuudelta haluaisin.
Toinen kerta psykologilla oli hedelmällisempi ja siellä selvisi, ettei syytä huoleen ollut traumojen tai muunkaan suhteen.
Lapsi tarvitsee vierelleen aikuisen, joka luo lapsen ympärille suojakehikon; antaa lämpöä, pitää huolta arjen rutiinien jatkuvuudesta sekä kuuntelee menetykseen liittyviä kokemuksia ja tunteita. Tatjana Pajamäki
Tatjana Pajamäki MLL:stä painottaa, että lapsen tarve keskustella ja jakaa koettua tuskaa on suuri, vaikkakin lasten käsittelytavat ja kyvyt ilmaista tunteita eroavat toisistaan. Pajamäen mukaan selviytymisen kannalta kokemuksesta puhuminen sekä kuolleen ihmisen muisteleminen on tärkeää.
– Lapsen kokonaistilanteesta riippuen toinen vanhempi, kummit, koulupsykologi, oma terapeutti esimerkiksi voivat olla jakamassa ja auttamassa surun kanssa toimeen tulemista.
Etenkin jos lapsi on menettänyt vanhempansa äkillisesti, olisi Pajamäen mukaan tärkeää, että tilannetta kartoitettaisiin ja vointia seurattaisiin myös ammattilaisen taholta riittävän pitkän aikaa. Lapsen selviytymiseen vaikuttaa paljon se, minkälaista tukea hänelle pystytään tarjoamaan ja kuinka normaalia elämää hän pystyy tapahtuman jälkeen elämään.
Selviytyjä
Sofianni Apajan kykyä käsitellä ja jäsentää kokemaansa ei voi kuin ihmetellä. Hän on hyvin nuorena joutunut käymään läpi suurimmat mahdolliset menetykset, mutta on silti tukevasti jaloillaan.
Hän itse sanoo, että itsenäisyys ja omatoimisuus kumpuaa jo lapsuudesta. Ehkä se johtuu siitä, että hän oli ainoa lapsi ja tottunut touhuamaan yksin, mutta kotona myös kannustettiin siihen. Hän virnistää, että äidin motto oli, että vanhempien tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä.
– Muistan, että jos vaikka kiipesin jonnekin, niin äiti sanoi, että kun kerran pääsin sinne, niin pääsen varmaan poiskin. Sillä tavalla hän kannusti minua ottamaan vastuun omista teoistani.
Sitä hän on sittemmin toteuttanutkin. Hänen ei ole tarvinnut soitella ketään laittamaan lamppua kattoon tai muidenkaan pikkuaskareiden vuoksi. Sofianni naurahtaa, että kaverit sen sijaan saattavat soitella ja kysellä apua häneltä.
Hän pohtii, että raskaista kokemuksista voi ammentaa myös voimavaroja.
– Mitä pelättävää on enää jäljellä sen jälkeen, kun pahin pelkosi toteutuu ja selviät siitä huolimatta.
Äitienpäivä ilman äitiä, isänpäivä ilman isää
Jokainen ihminen käsittelee menetyksiä omalla tavallaan. Sofianni Apajalle äitienpäivät, isänpäivät, syntymäpäivät ja kuolinpäivät ovat päiviä muiden joukossa.
– Lapsena muistan, kun isän kanssa käytiin haudalla äitienpäivänä ja tiesin kavereiden viettävän päivää perheidensä kanssa. En kuitenkaan kokenut sitä niin, että olisi tapahtunu jokin hirveä vääryys, kun en yhtenä päivänä saa tehdä sitä, mitä kaikki muut tekevät.
Hän ei ajattele vanhempiensa muistamisen tai haudalla käymisen olevan sidottua tiettyihin päiviin. Hän käy vanhempiensa haudalla, kun on mahdollisuus ja siltä tuntuu. Siellä voi kertoa mielessään kuulumisia ja se on myös tapa jäsentää ajatuksia, tavallaan oma terapiakeino.
Eihän tämä aina helppoa ole ollut ja välillä on ollut epätoivoisia aikoja, mutta minusta tuntuu, että olen hyvä rauhoittamaan itseäni ja näkemään asiat järjen kautta. Sofianni Apaja
Vaikka elämä on kantanut, on vanhempia ollut välillä kova ikävä. Etenkin elämän risteyskohdissa, silloin kun on ollut vaikeaa. Sellainen hetki oli esimerkiksi lukion jälkeen, kun hän ei tiennyt, mitä haluaisi tehdä. Silloin omien vanhempien näkemys tilanteesta olisi ollut tarpeen. Siitäkin hän kuitenkin selviytyi ja parin mutkan kautta hän päätyi opiskelemaan äitinsä tavoin juristiksi.
Suruaan Sofianni Apaja kuvailee koko elämän kestäväksi prosessiksi, jonka alle ei kuitenkaan tarvitse luhistua. Sen voi murrosvaiheissa käsitellä uudelleen ja jatkaa elämää.
– Eihän tämä aina helppoa ole ollut ja välillä on ollut epätoivoisia aikoja, mutta minusta tuntuu, että olen hyvä rauhoittamaan itseäni ja näkemään asiat järjen kautta.