KIHNU Seitsemänkymppinen Eevi Türk makaa selällään kapealla lastensängyllä, kun Marju Vesik nyppii hänen kulmakarvojaan.
32-vuotias Marju Vesik on Kihnun saaren ainoa kauneushoitolayrittäjä, joten asiakkaista ei ole pulaa.
– Veikkaan, että jokainen saaren nainen on jo käynyt vastaanotollani. Kuulen kaikki juorut ensimmäisenä, Vesik kertoo kulmaväriä levittäessään.
Marju Vesik tuskin liioittelee.
Pikkuruisella Kihnun saarella on vain 700 ympärivuotista asukasta. Noin tunnin lauttamatkan päässä Pärnusta sijaitsevan saaren pinta-ala on 16 neliökilometriä ja sen ajaa päästä päähän alle vartissa.
Saaren laidoilla asfaltti vaihtuu hiekkatieksi. Lehmät saavat nautiskella ruohosta rauhassa, sillä laitumia halkovilla teillä vastaan köröttelee lähinnä traktoreita.
Kihnulla on neljä pientä kyläkauppaa, koulu, kirkko, kirjasto, museo ja kunnantalo. Ravintola, kahvila ja grilli ovat auki vain kesäkauden.
Pankkiautomaattia ei ole. Teillä ei ole nimiä, vaan saarella on osattava suunnistaa talojen nimien perusteella. Ne on onneksi maalattu näkyvästi pihoille pystytettyihin kyltteihin: Ranniku talu, Uibu talu, Eriku talu ja niin edelleen.
Marju Vesik ottaa asiakkaat vastaan kotonaan, yksikerroksisessa kivisessä omakotitalossa, jota ympäröi suuri piha kukkapenkkeineen, leikkimökkeineen ja trampoliineineen.
Talossa on kolme huonetta, keittiö ja sauna.
Lastenhuone muuttuu kauneushoitolaksi ja pehmolelut raivataan sängyltä, kun Vesik tekee kihnulaisille naisille manikyyrejä, pedikyyrejä ja kasvohoitoja.
Huoneen varsinaiset asukkaat eli Vesikin lapset, 7-vuotias Derek ja 4-vuotias Dendra, ovat kaverinsa syntymäpäiväjuhlissa, joten kotona on rauhallista työskennellä
.
Kotitalo on itse asiassa miehen lapsuudenkoti nimeltään Võsu talu. Siksi Vesik tunnetaan Kihnulla ”Võsu Marjuna”.
– Ketään ei kutsuta täällä oikealla sukunimellään vaan talon nimellä. Kihnulainen ei ole mitään ilman talon nimeä, Vesik kertoo.
Vaikka talo on alun perin miehen koti, miestä itseään Võsu talussa näkyy harvoin.
Vesikin puoliso, Marek Nazarov, on metsätöissä Suomessa kolme viikkoa kuukaudesta. Kolmen viikon työputken jälkeen mies viettää yhden vapaaviikon Kihnulla ennen kuin lähtee taas Suomeen.
Kun on paljon tekemistä, aika ei riitä ikävöimiseen.
Samanlainen tilanne on monella muullakin kihnulaisella perheellä.
Pienellä saarella on pienet työmarkkinat, joten suurin osa miehistä käy mantereella töissä. Muutama työskentelee Marek Nazarovin tavoin Suomessa asti.
Siihen, että muualle töihin lähtijä on useimmiten mies, on monia syitä.
Suomessa virolaisia siirtotyöläisiä työllistävät eniten miesvaltaiset alat kuten rakennus- ja metsäteollisuus.
Virossa miesten keskimääräinen tuntipalkka taas on yli 20 prosenttia parempi kuin naisten.
Lisäksi perinteiset sukupuoliroolit ovat monin paikoin Viroa vielä voimissaan. Usein miehen oletetaan olevan perheen pääasiallinen elättäjä ja naisen taas päävastuussa kodista ja lapsista.
Miehen ollessa poissa Vesik pyörittää yksin perhettä sekä tekee kahta työtä. Kauneudenhoitoalan lisäksi hän työskentelee Kihnun kulttuurikeskuksen projektijohtajana.
Työhön kuuluu muun muassa erilaisten tapahtumien suunnittelua ja kulttuurikeskuksen nettisivujen ylläpitoa.
Vesik tekee molempia töitä kotoa käsin, mutta käy viikoittain myös Pärnussa työkeikoilla.
Arki kahden työn ja kahden lapsen kanssa on kiireistä, mutta se on Vesikin mielestä vain hyvä asia.
– Kun on paljon tekemistä, aika ei riitä ikävöimiseen.
Sen viikon aikana, jonka mies viettää Kihnulla, elämä helpottuu hetkeksi. Silloin Vesik muistaa, millaista olisi, jos arkea jakamassa olisi koko ajan kaksi aikuista.
Toinen voi välillä pilkkoa polttopuut, lämmittää talon, auttaa pihatöissä tai korjata jonkin rikki menneen huonekalun. Tavallisesti Vesik tekee kaiken tuon itse.
– Kun aloimme seurustella Marekin kanssa kaksitoista vuotta sitten, en kuvitellut, että pitäisimme yhteyttä enimmäkseen Facebookin chatissa. Mutta en valita. Olen tottunut pärjäämään.
Emme haluaisi asua missään muualla.
Kihnun pääelinkeino oli pitkään hylkeenpyynti. Kun miehet lähtivät merelle, naiset joutuivat huolehtimaan yksin kodeista ja maatiloista.
Tästä syystä kihnulaisilla naisilla on Virossa vahvan ja itsenäisen maine.
– Meillä on saarelaisidentiteetti. Siihen kuuluu, että tehdään eikä valiteta, Vesik sanoo.
Naiset johtavat valtaosaa Kihnulla toimivista palveluista kuten museota, kauppoja ja majataloja. Suurin osa kunnanhallituksen työntekijöistäkin on naisia.
Vesikin kuvailema identiteetti saattaa kuulostaa tutulta suomalaisenkin korvissa.
Myös Suomessa naiset ovat joutuneet monina aikoina jäämään päävastuuseen kotitaloista ja -tiloista miesten lähdettyä milloin merille, milloin sotimaan.
Pärjäämistä ja sisua on tarvittu, ja niistä on tullut kansallisia ihanteita. Klassikkoesimerkki vahvasta suomalaisesta saaristolaisnaisesta on Myrskyluodon Maija.
Kihnun saaren tunnetuin henkilö on hänkin nainen. Vuonna 1928 syntynyt kansanlaulaja ja säveltäjä Virve Köster eli Kihnu Virve tunnetaan merta ja rakkautta käsittelevistä lauluistaan.
Hän on yksi Viron myydyimmistä artisteista, ja hänen mukaansa on myös nimetty Kihnun ja Pärnun väliä kulkeva lautta.
Talvisin Virve-lautta ei kulje. Silloin saarelle pääsee autolla jäätietä pitkin ja tarvittaessa lentokoneella.
Joskus jää on ollut liian heikkoa jäätien rakentamiseen, ja myrsky on samaan aikaan estänyt lentämisen. Silloin Kihnulle on saattanut jäädä päiväkausiksi jumiin.
Vasta vähän yli kymmenen vuotta sitten saarelle alkoi liikennöidä talvisin jään päällä kulkeva, kumipohjainen pikkualus, joka kulkee huonollakin kelillä.
Helpompiakin paikkoja elää olisi, Vesik myöntää. Kihnulaiset ovat kuitenkin äärimmäisen kiintyneitä saareensa.
– Minä ja Marek olemme molemmat syntyneet Kihnulla emmekä haluaisi asua missään muualla. Uskon, että myös Derek ja Dendra valitsevat lopulta asuinpaikakseen Kihnun, vaikka opiskelisivatkin välillä jossakin muualla, Vesik sanoo.
– Opiskelin itsekin Pärnussa markkinointia, mutta tiesin aina palaavani tänne.
Suomi tuli osaksi Vesikin perheen elämää seitsemän vuotta sitten, kun Nazarov sai työn kalatehtaalta Kasnäsin saarelta, Kemiönsaaren kunnasta.
Derek oli juuri syntynyt, ja äitiyslomalla oleva Vesik lähti miehensä mukana Kasnäsille.
Kokonaan hän ei kuitenkaan asettunut Kasnäsiin, koska Kihnussakin oli koti. Hän pendelöi Suomen ja Viron väliä viettäen vuorotellen kuukauden Suomessa, kuukauden Virossa.
Kasnäsin saari miellytti perhettä, sillä se muistutti Kihnua. Ympärillä oli meri, paljon luontoa ja hyvät kalastusmahdollisuudet.
Totta kai mietin joskus, miten isän poissaolo vaikuttaa lapsiin.
Jatkuva reissaaminen kävi kuitenkin liian raskaaksi, varsinkin siinä vaiheessa, kun lapsia oli jo kaksi.
– Jaksoin sitä melkein viisi vuotta, mutta kaksi vuotta sitten päätimme lopettaa. Minä jäin Kihnulle, ja nyt Marek on perheessämme ainoa, joka pendelöi, Vesik sanoo.
– Tämä ratkaisu sopii meidän perheellemme paremmin.
Suomen työmarkkinoilla on yksi selkeä etu Viron työmarkkinoihin nähden: paremmat palkat.
Vaikka Viron taloudellinen tilanne on viime vuosina kohentunut, esimerkiksi rakennusalan palkat ovat Suomessa edelleen noin kaksinkertaiset Viron palkkoihin verrattuna.
Juuri nyt Vesikin ja Nazarovin perhe tarvitsee rahaa isoon taloremonttiin.
– Aiomme rakennuttaa taloon kokonaan uuden kerroksen niin, että lapset saavat omat huoneet ja minä oman työhuoneen, Vesik kertoo.
– Ilman Marekin Suomesta tulevaa palkkaa meillä menisi summan säästämisessä ikuisuus. Emme halua odottaa niin kauan. Derek menee syksyllä kouluun ja alkaa jo tarvita omaa tilaa.
Virossa moni tekee samantapaisia laskelmia.
Suomeen töihin lähtemisen buumi näkyy etenkin Etelä-Viron pikkukylissä, joista voi olla vaikea löytää alle kuusikymppistä rakennusurakoitsijaa nuorempien lähdettyä Suomen työmarkkinoille.
Sanotaankin, että Etelä-Viron suurin työnantaja on Suomi.
Tilastokeskuksen mukaan Suomessa asuu pysyvästi noin 50 000 virolaista.
Sen sijaan tarkkaa lukua niistä, jotka käyvät Suomessa töissä Virosta käsin, on vaikea arvioida, sillä EU-maiden välillä on vapaa liikkuvuus.
Arviot vaihtelevat 10 000 ja 20 000 henkilön välillä. Määrän ennustetaan laskevan sitä mukaan, kun Viron elintaso paranee.
Eniten Virosta tullaan töihin perinteisille duunarialoille, mutta Virossa keskustellaan myös lääkäripulasta, joka syntyy siitä, että virolaislääkärit muuttavat paremman palkan perässä Suomeen.
Kihnun kunnantalolle on kokoontunut parikymmentä noin 15–35 -vuotiasta tyttöä ja naista.
Kansantanssiryhmä Pitsid paistvad (vapaasti suomennettuna Vilkkuvat pitsit) harjoittelee kahdesti viikossa ja esiintyy lähes kaikissa saaren tapahtumissa ja tilaisuuksissa.
Kaikilla ryhmäläisillä on punaraidalliset villahameet. Se on osa Kihnun kansallispukua ja samalla kihnulaista identiteettiä.
Kihnulaiset tytöt saavat ensimmäisen hameensa jo vauvoina. Vanhat naiset saattavat pukeutua arkenakin kansallishameeseen, mutta Marju Vesikin ikäluokka ja häntä nuoremmat vetävät hameen ylle vain juhliin – ja kansantanssitreeneihin.
Monilla on harjoituksissa hameen alla juoksutrikoot ja lenkkarit.
Kun ryhmän vetäjä Silvia Maria Soide alkaa opettaa uutta koreografiaa, rivistä kuuluu turhautuneita huokauksia. Ihan liian vaikeaa!
– Ärge muretsege (älkää murehtiko)! Mehän harjoittelemme nyt vasta ensimmäistä kertaa, Soide lohduttaa.
Hetken kuluttua tanssi alkaa jo sujua. Rauhallinen musiikki täyttää kunnantalon juhlasalin punahameisten naisten muodostaessa symmetrisiä rivejä, jonoja ja piirejä.
Vesik on tuntenut osan tanssiryhmän jäsenistä pikkulapsesta saakka. Nyt monet heistä ovat itse äitejä.
Koska monen mies työskentelee Vesikin miehen tavoin muualla, naiset auttavat toisiaan hoitamalla ristiin toistensa lapsia.
Tärkein tuki arjessa ovat kuitenkin Vesikin omat vanhemmat, jotka asuvat maatilalla Kihnun sataman lähellä. Lapsenlapset ovat isovanhemmillaan yökylässä viikoittain ja pitävät mummolaa toisena kotinaan.
– En voisi tehdä kahta työtä, käydä joka viikko Pärnussa ja harrastaa aktiivisesti tanssimista, elleivät vanhempani auttaisi näin paljon, Vesik sanoo.
Tiiviissä yhteisöllisyydessä on myös huonot puolensa. Kaikki kihnulaiset tietävät toistensa asiat ja ulkopuolisten on vaikea päästä mukaan kuvioihin.
– Uusiin tulijoihin suhtaudutaan täällä pitkään epäillen ennen kuin heidät hyväksytään osaksi saaren yhteisöä, Vesik sanoo .
Enemmän saarella on hänestä silti hyviä puolia kuin huonoja.
– Minulla on koko saari tukiverkkona.
Suomi on kaukana Kihnulta, mutta jos Vesikin mies tekisi metsätöitä Manner-Virossa, pariskunta tapaisi toisiaan todennäköisesti vielä harvemmin kuin nyt.
– Marek tulisi perjantaisin väsyneenä iltalautalla kotiin, nukkuisi ja söisi, ja lähtisi sunnuntaisin iltapäivällä takaisin mantereelle, Vesik pohtii.
Nykyisessä järjestelyssä perheellä on sentään yhteistä aikaa kokonainen viikko kuussa ja Kihnulla käydessään isä ehtii viettää lastensa kanssa kunnolla aikaa.
– Totta kai mietin joskus, miten isän poissaolo vaikuttaa lapsiin, mutta onneksi Derekillä ja Dendralla on paljon aikuisia ympärillään.
Vesik kertoo kuitenkin haaveilevansa, että jossain vaiheessa yhteistä aikaa olisi enemmän. Toiveissa siintävät myös häät.
– Emme ole menneet Marekin kanssa naimisiin osittain ajanpuutteen vuoksi, osittain siksi, että perinteiset kihnulaiset häät kestävät kolme päivää ja vieraita kutsutaan satoja. Sellaisten juhlien järjestäminen on todella kallista!
Moni kihnulainen on tosin alkanut viime vuosina poiketa traditiosta järjestämällä vähän pienempiä häitä.
– Ehkä mekin tyydymme hieman pienempään juhlaan, Vesik sanoo.
Vaikka Kihnulla elämä on perinteistä, perinteet elävät. Välillä mantereella asuvien vanhentuneet käsitykset ja mielikuvat kihnulaisten elämästä naurattavat Vesikiä.
– Minulta on kysytty, onko meillä täällä internet ja juokseva vesi. Silloin mietin, kuinka eksoottisina alkuasukkaina meitä oikein pidetään!
– Täällähän eletään ihan normaalia saaristolaiselämää. Siinä on haasteita, mutta kihnulainen nainen pärjää aina.
Lue lisää: