84-vuotiaan Urho Laineen kipu on hellittänyt, mutta kokonaan sitä ei saa pois. Yhteys Ruotsiin jääneeseen pikkuveljeen Jaakkoon katkesi vuosikymmeniä sitten eikä Laine saanut sitä koskaan korjattua.
– Jaakko joutui Ruotsiin jo 3-vuotiaana. Aikuisena hän kirjoitti minulle kirjeen ja kysyi, että "kuka minä olen, välittääkö minusta kukaan?". En osannut vastata. Tarina oli niin pitkä.
Kirje jäi mustana pilkkuna omaantuntoon. Laine ryhtyi kirjoittamaan perheen tarinaa ruutuvihkoihin. Kauppamatkoilla rutiiniksi muodostui uuden ruutuvihkon ostaminen, sillä mies oli usein tekstiin tyytymätön ja halusi kirjoittaa paremmin.
Laineen kynästä syntyi lopulta 41 kirjettä ja niistä kokonainen kirja, Lapsi 777, joka kertoo traagisen tarinan sodan rikkomasta perheestä. Kirjoittaminen kesti 15 vuotta.
– Ajattelin, että teen sen minkä voin ja kirjoitan näin vastauksen veljelleni.
Isän sydän ei kestänyt
Laineen perheeseen kuului kolme pientä lasta. Perhe asui Kotkassa, kun talvisota alkoi. Isä ei lähtenyt sotaan, sillä hän sairastui juuri ennen talvisotaa sydäntautiin.
– Siihen aikaan puhuttiin vain sydäntaudista. En tiedä tarkemmin, mikä se oli. Hän oli Kotkan sairaalassa ja kävimme äidin kanssa häntä katsomassa.
Talvisodan sytyttyä pikkuveli Jaakko oli jo viety Ruotsiin, kun Laineen äiti pyrki kahden Suomeen jääneen lapsensa kanssa muiden kotkalaisten tapaan pois pommituksista. Äiti hankki tuttavien kanssa Iitistä paikan, johon hän lastensa kanssa suunnisti.
Hän kirjoitti minulle kirjeen: "Kuka minä olen, välittääkö minusta kukaan?" Urho Laine
Myös sairaala alkoi siirtää potilaitaan ja samalla myös Laineen isää junilla turvaan.
– Junaa, jossa isän osasto matkusti, ammuttiin lentokoneista pitkin matkaa. Pelättiin, osuuko vaunuihin. Potilaat vietiin läheiseen metsään. Oli kova pakkanen, ja isä sairastui. Heikko sydän ei kestänyt ja hän kuoli seuraavana päivänä.
Äiti, Urho ja hänen siskonsa Terttu olivat tuolloin jo Iitissä.
– Äiti vei meidät piharakennukseen ja kertoi, että isä on kuollut. Meidän piti jäädä sinne, kun hän lähti hautaamaan isää.
Väinö pelasti pakkasesta
Perhe palasi Kotkaan, mutta muutaman vuoden kuluttua jatkosodassa sitä kohtasi uusi tragedia. Laineen äiti ja Terttu-sisko kuolivat pommituksissa pitkänäperjantaina 1944. 12-vuotias Urho jäi yksin kodin raunioille.
– Minut löysi sieltä Väinö-niminen mies, joka vei minut kotiinsa pakkasesta. Mutta minulla ei ollut täällä sukulaisia eikä muuta paikkaa, joten minut laitettiin Ruotsiin.
Jaakko ei sopeutunut ollenkaan. Hän ei osannut suomea eikä ollut aikuista, joka olisi pitänyt hänestä huolta. Urho Laine
Uppsalan lentoasemalla Yleisradio haastatteli poikaa ja haastattelu pääsi eetteriin myös Ruotsissa. Sattumalta pariskunta, jonka luona pikkuveli Jaakko asui, kuuli sen ja halusi ottaa myös Urhon luokseen. Veljekset saivat asua yhdessä 1,5 vuotta.
– Sitten lapsia alettiin palauttaa Suomeen ja minut pantiin ensimmäiseen junaan. Se oli katkera tunne. Rimpuilin sen verran, että menin piiloon talon yläkertaan. Viranomaiset kuitenkin löysivät minut sieltä.
Ikävä veljeä
Poika vietiin takaisin Väinön luo Kotkaan, vaikka he eivät olleet keskenään mitään sukua.
– Emme olleet edes kirjoitelleet mitään sinä aikana, kun olin Ruotsissa. Jaakko jäi sinne, kun hänellä ei ollut ketään ottamassa vastaan.
Suomessa Urho ikävöi kovasti veljeään. Hän pääsi kukkakauppaan töihin ja kertoi sen omistajalle tarinoita perheestään, Ruotsista ja veljestään Jaakosta.
– Hän heltyi ja lupasi ottaa Jaakon luokseen asumaan. Jaakko tulikin takaisin, mutta ei sopeutunut ollenkaan. Hän ei osannut yhtään suomea eikä hänellä ollut aikuista, joka olisi pitänyt hänestä huolta.
Häntä revittiin moneen kertaan sinne sun tänne, ei hän sitä oikein kestänyt. Urho Laine
Veli alkoi tehdä rötöksiä ja viihtyä yksin kaduilla.
– Meillä oli tarkoitus rakentaa hänen kanssaan yhdessä tulevaisuutta, mutta ei siitä tullut mitään. Hänet lähetettiin takaisin Ruotsiin.
Muistot haalistuvat
Kului vuosia, kunnes Laine sai veljeltään kirjeen. Perheen tarinan kirjoittaminen paperille helpotti hänen oloaan.
– Veli ehti kuolla. Kirjoitin sitten sinne jonnekin, kuten sodassa oli tapana.
Laineen mukaan veli ei koskaan toipunut sodan traumoista.
– Häntä revittiin moneen kertaan sinne sun tänne, ei hän sitä oikein kestänyt.
Kirjoitin sitten "sinne jonnekin", kuten sodassa oli tapana. Urho Laine
Laine on elänyt sodan jälkeen hyvän elämän. Rakas vaimo löytyi jo vuonna 1954, ja hän kulkee yhä rinnalla.
– Elämä alkoi uudestaan ja kaikki on mennyt ihan hyvin sen jälkeen. Kun vuosia ja ikää tulee ja arki alkaa pyöriä, ikävät muistot jäävät hiljalleen unhoon. Mutta eivät ne sieltä sielun sokkeloista koskaan kokonaan lähde.