Nurmolainen Arto Mäki-Hakola jäi eläkkeelle veturinkuljettajan tehtävistä vuonna 1999. Viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1966 hän työskenteli rautateillä lämmittäjä-koneapulaisena.
Hän muistaa noista uransa alkuajoista fyysisen työn höyryveturissa ja sen, miten kesällä oli kuuma ja talvellla kylmä.
Erityisesti yksi päivä on kuitenkin piirtynyt mieleen kuin olisi eilinen: Ollaan matkalla kohti Seinäjokea ja yhdellä ylikäytävällä hän näkee veturista kaksi 5-6 -vuotiasta poikaa. Juna ajaa poikien ohi. Matka jatkuu.
Tullessaan vuoronsa jälkeen kotiin hän kuulee, että yksi naapuruston pikkupojista on menehtynyt onnettomuudessa läheisellä junaradalla. Onnettomuusjunaksi paljastuu Mäki-Hakolan juna ja menehtyneeksi pojaksi toinen ylikäytävällä olleista pojista.
– En varsinaisesti nähnyt tapausta, mutta tiedetään, että se oli tämä juna, joka sen aiheutti, Arto Mäki-Hakola sanoo.
Mäki-Hakolan mukaan se, mitä tapahtui on edelleen tänä päivänäkin arvoitus. Poliisit tutkivat asiaa, mutta kyseenalaiseksi jäi, olisiko onnettomuuden aiheuttanut joku junan ramppi tai ulos jäänyt askelma, joka osui poikaan.
– Oliko niillä kisa, kumpi on lähempänä junaa? Viimakin voi jo vetää pojankoltiaisen junan alle, Mäki-Hakola pohtii.
"Kattokaa tenavienne perään, että mihnä ne on"
Liikennevirasto järjestää loppuvuoden aikana Pohjanmaan radan kunnissa koululaisille tietoiskuja sähköradan vaaroista. Pohjanmaan radan remontin valmistuessa nopeudet radalla nousevat, ja junat kulkevat parhaimmillaan jopa 200 kilometriä tunnissa. Kaikenlainen luvaton radalla liikkuminen on sekä kiellettyä että vaarallista. Koulukiertueen toivotaan hillitsevän lasten ja nuorten hengenvaarallisia leikkejä radalla.
Arto Mäki-Hakolalle lasten ja vanhempienkin leikit radalla tulivat vuosien mittaan pelottavan tutuiksi. Läheltä piti -tilanteita näki veturista liian usein, ja joskus sattui onnettomuuksiakin.
Joskus radalle, puomien väliin tultiin autolla ja vasta viime hetkellä kaasutettiin pois junan alta. Mitä, jos auto ei olisi käynnistynytkään, entinen veturinkuljettaja pohtii.
– Pitää vedota vanhempiin. Kattokaa tenavienne perään, että mihnä ne on, Mäki-Hakola sanoo.
Jokaisen veturinkuljettajan uralle
VR:n tilastojen mukaan henkilövahinkoja radalla sattuu vuosittain 50–100. Ja melko varmasti jokaisen veturinkuljettajan kohdalle uran aikana.
Koska tilastot tiedetään, onnettomuustilanteissa toimiminen otetaan esille jo veturinkuljettajien koulutuksessa. Onnettomuuden sattuessa veturinkuljettajalle järjestetään korvaaja ja työvuoro päättyy siihen. Veturinkuljettajalle järjestyy keskusteluapua, sairaslomaa ja vertaistukea. Tämä saman kokeneiden kollegojen kanssa keskusteleminen onkin VR:n viestintäjohtaja Mika Heijarin mukaan koettu erittäin tärkeäksi.
Arto Mäki-Hakola palasi onnettomuuksien jälkeen takaisin töihin saman tien.
– Siihen aikaan ei olut näitä terapioita. Nykyään saa pyytää uuden miehen, jos tällainen tapaus sattuu, silloin tultiin kotiin asti. Seuraavana päivänä mentiin normaalisti omalle vuorolle. Itte piti käsitellä ja päästä tasapainoon, Arto Mäki-Hakola muistaa.
"Tuntisin sen henkilön missä tahansa"
Onnettomuus säikäyttää ja jättää jäljet sen osapuoliin iäksi. Mika Heijari tietää, että erityisen pysähdyttäviä ovat veturinkuljettajien kertomukset onnettomuuksista, joissa mukana on ollut itsetuhoisuutta.
Myös Arto Mäki-Hakola muistaa sen hetken, kun 120 kilometrin tuntinopeutta kulkevan junan eteen nousi mies. Junan alle jättäytyvä katsoi veturissa olevaa Mäki-Hakolaa suoraan silmiin. Vaikka oli selvää, mitä tapahtuisi, ei veturissa ollut mitään tehtävissä törmäyksen estämiseksi.
– Tuntisin sen henkilön missä tahansa, vaikka ympärillä olisi tuhansia ihmisiä. Niin hyvin se jäi mieleen.
– Ne on sellaasia arpia, jotka on jäänyt sielun syövereihin.