Pienet kädet ottavat tottuneesti sointuja kermanvalkoisesta sähkökitarasta. Valtteri Laitinen, 11, seisoo katse tarkasti sormiin liimautuneena kitaransa varressa tummissa suorissa housuissaan, valkoisessa kauluspaidassaan ja punainen rusetti kaulassaan.
Tanssiravintolan saliin helähtää kuuluviin Agentsien Yksi ainoa ikkuna -rautalankaklassikko, ja satapäinen yleisö huokaa ihastuksesta.
Laitisen tunteella soittama musiikki käy kuulijan sielun syvimpään kohtaan.
Isänsä kännykällä kuvaamalla videolla poika soittaa vielä The Shadows -yhtyeen Apachea yhdessä Varjokuva-orkesterin kanssa. Maaliskuun alussa heitetty keikka Ravintola Revontulessa Hankasalmella oli ollut jättimenestys.
Hankasalmelainen Laitinen sai syksyllä 2016 vanhemmiltaan lahjaksi ensimmäisen oikean akustisen kitaransa. Hän oli ehtinyt toivoa sitä pitkään. Seuraavana jouluna pukin kontista löytyi sähkökitara: se oli nuoren miehen onnen täyttymys.
– Se oli tosi hieno hetki, kun avasin salkun ja siellä oli ihan aito amerikkalainen Fender Stratocaster -merkkinen sähkökitara. Se tuntui ihan uskomattomalta, Valtteri Laitinen sanoo.
Vanha tanssimusiikki on aina iskenyt suoraan Laitisen sydämeen. Kaksi vuotta sitten tammikuussa hän pääsi esiintymään ensimmäiselle oikealle keikalle.
Tähteydestä haaveilevan Valtteri Laitisen vanhemmat tukevat poikaansa tämän harrastuksessa. Aikoinaan lapsitähteydestä laulajan uralle ponnistanut Leif Lindeman tietääkin, kuinka paljon lapsi tukea tarvitsee.
Lapsitähteyden lieveilmiöt
Laulaja Leif Lindeman, 40, tietää mitä on olla lapsitähti. Äänekoskelainen Lindeman osallistui vuonna 1991 Tenavatähti-kilpailuun Satumaa-kappaleella ja ylsi finaaliin. Mediamyllytys alkoi siitä paikasta ja pisti 12 vuotiaan pään pyörälle.
– Tenavatähti-kilpailut olivat siihen aikaan niin kovin suosittuja. Minulle tulvi säkkikaupalla fanipostia ja tytöt kävivät pimpottelemassa ovikelloa. Olihan se vähän outoa mennä kauppaan ja nähdä omakuva Apu-lehden kannessa, naurahtaa Lindeman.
Lindeman on laulanut niin kauan kuin muistaa sekä tehnyt pienestä pojasta asti keikkaa kahden kaverinsa ja heidän isänsä kanssa. Trio Rekonen -niminen bändi kiersi esiintymässä viikonloppuisin ravintoloissa ja erilaisissa tapahtumissa.
Jälkeenpäin ajateltuna, hän ei päästäisi omia lapsiaan esiintymään kaikkiin samoihin ympyröihin. Lindeman oli mielestään usein paikoissa, joissa lapsen ei pitäisi olla.
– Eivät ravintolat ole lapsille sopivia paikkoja. Ihmiset ovat siellä hyvin humalassa jo yhdeksän, kymmenen aikaan illalla. Mutta ei sitä siihen aikaan pidetty mitenkään ihmeellisenä.
Muuten Lindemanin mielestä lapsena keikkailu tai lapsitähteys eivät ole suuremmin vaikuttaneet hänen elämäänsä tai syöneet liiaksi hänen vapaa-aikaansa.
– Tiesin jo hyvin pienenä, että haluan olla laulaja, se oli intohimoni jo silloin. Kaikki muu, kuten esimerkiksi opiskelu on jäänyt kyllä aika vähälle, mutta en ole sitä koskaan katunut. Rakastan laulamista.
Aikuisiällä Lindeman opiskeli itselleen yrittäjäammattitutkinnon, josta on ollut hänelle hyötyä myös musiikkialalla.
Orkesterissa aina paikka auki
Valtteri Laitinen on syntynyt esiintymiskipinä rinnassaan. Jo 2-vuotiaana hänellä oli tapana lauantai-iltaisin saunan jälkeen pyöräyttää show vanhemmilleen isän veistämällä puukitaralla television edessä.
– Siinä puukitarassa piti olla ehdottomasti vämpytin, josta Valtteri sai ikään kuin vinguttaa kitaraa, naurahtaa isä Ismo Laitinen.
Valtterin suosikkiyhtyeitä ovat muun muassa Topi Sorsakoski ja Agents, Unelmavävyt, Kyösti Mäkimattila & Varjokuva sekä Olavi Virta.
– Esa Pulliaista telkkarista katsomalla innostuin kitaran soitosta. Olen aina kuunnellut rautalankamusiikkia, kun mielestäni se on vaan tosi hienoa ja korvalle sopivaa.
Nuoren miehen lempikappaleita kysyttäessä vastausta ei tarvitse kauaa odotella. Ne ovat Olavi Virran Yö kerran unhoa annoit ja Agentsien Vihreät niityt.
Laitisen suvussa ei ole muita soittajia, mutta Valtterin vanhemmat ovat kovia lavatanssiharrastajia. Viimeisin esiintyminenkin Kyösti Mäkimattila & Varjokuva-orkesterin kanssa järjestyi isän tanssiharrastuksen kautta. Ismo Laitinen tuntee Varjokuva-orkesterin rumpaliin ja tämä oli ehdottanut yhteisharjoituksia Valtterin kanssa ennen Revontulen keikkaa.
Kun yhtyeen basisti näki Laitisen soittavan, oli hän yllättäen ehdottanut pojalle yhdessä esiintymistä solistin pitäessä taukoa. Nuori mies ei pitkään vastausta harkinnut.
Laitisen rautalankaklassikkovetäisyt Revontulen lavalla Varjokuva-orkesterin kanssa hurmasivat viisisatapäsisen ja yhtyeen solistin Kyösti Mäkimattilan.
– Kyösti tuli sanomaan keikan jälkeen, että eiköhän oteta tästä tapa, että yhtyeessä on aina paikka mulle, kertoo Valtteri Laitinen.
Seuraava yhteisesiintyminen on sovittuna ensi toukokuussa Hankasalmella sijaitsevalle Hangan lavalle.
Itseoppinut kitaristi
Valtteri Laitinen ottaa kitarasalkustaan olympic white -värisen sähkökitaransa. Kitaran väri oli hänelle ostopäätöstä tehdessä tärkeä. Suosikkiväri olisi ollut turkoosi, mutta kun niitä ei ollut saatavilla, valkoinen oli hyvä kakkosvaihtoehto.
Laitinen yhdistää kitaransa vahvistimeen ja säätää asiantuntevasti soundia kitarankieliä näppäilemällä. Perheen tilavassa hirsitalossa luonnon keskellä lähellä Hankasalmen kirkonkylää saa kitaraa vinguttaa ihan rauhassa. Häiriintyvistä naapureista ei tarvitse huolehtia.
Nuori kitaristi soittaa parhaimmillaan kolmesta neljään tuntia päivässä, mutta vähintään ainakin tunnin joka päivä. Hän näppäilee kitaraansa jopa samalla, kun katsoo televisiota.
Poikaa ei ole tarvinnut koskaan pyytää soittoa harjoittelemaan: päinvastoin.
– Joskus, kun tulen töistä niin pyydän Valtteria pitämään soittamisesta taukoa, että saan syötyä rauhassa. Sitten, kun lähden verstaalle tekemään puukäsitöitä, niin sanon, että saa jatkaa kitaransa hankaamista, virnistää isä Ismo Laitinen.
Soittamaan Valtteri Laitinen on opetellut itsekseen YouTuben avulla.
– Sieltä löytyy kaikkia hyviä kitaran soiton opetusfilmejä. Sitten käyn nykyään myös Kansalaisopistolla nuotteja opettelemassa. Välillä meinaa turhautuminen tulla, kun soitto ei suju. Mutta sitten tuntuu hyvältä, kun sen vaan osaa.
Laitinen on kulkenut pienestä pojasta saakka vanhempiensa matkassa tanssilavoilla. Tanssiravintoloihin hän ei ikänsä vuoksi ole päässyt sisälle, mutta siihenkin keino keksittiin viime syksynä.
– Kyösti Mäkimattila pestasi Valtterin myymään yhtyeensä fanitavaroita keikoillensa, jotta sitä kautta poika on päässyt aina silloin tällöin kuuntelemaan orkesteria, sanoo isä Laitinen.
Ensiesiintyminen järjestyi kaksi vuotta sitten tammikuussa yllättyksenä.
– Menimme äidin ja isän kanssa uuden vuoden päivänä kuuntelemaan Kupiaisen Jarmoa ja sen yhtä kaveria kylälle Timpan grillille. Siellä he kysyivät, että haluaisinko soittaa yhden biisin niiden kanssa. Sitten soitin ja se jännitti aika paljon, mutta silti se tuntui hyvältä, Valtteri Laitinen kertoo.
Ensiesiintymisen jälkeen Laitisella on ollut yhteensä puolen kymmentä esiintymiskokemusta muun muassa Unelmavävyjen keikalla. Valtterin vanhemmat ovat mielissään lapsensa saamasta huomiosta. He ovat valmiita kuskaamaan poikaa aina silloin tällöin keikalle.
– Jos keikkakutsuja alkaa sataa enemmänkin, niin sitä on vaimon kanssa mietitty, että miten me Valtterin kuljetuksen sitten järjestämme. Olemme molemmat töissä ja vaimolla on vielä kolmivuorotyö, pohtii Ismo Laitinen.
Vanhempien tuki lapsiesiintyjälle arvokasta
Leif Lindeman on voittanut Tangomarkkinoilla yleisöäänestyksen kahdesti, vuosina 2013 ja 2014. Molemmilla kerroilla hän sijoittui varsinaisessa kilpailussa toiseksi. Laulukeikkoja hänellä on aina riittänyt, Lindeman kiertää esiintymässä noin kahden sadan keikan tahtia vuosittain.
Edelleen osa yleisöstä muistaa hänet Tenavatähtenä, mutta se ei miestä haittaa.
– Ihan hauskaa, että muistavat minut vielä Tenavatähti-kisoista. Ainoastaan teininä se vähän ärsytti, kun oli vaan aina ihmisten silmissä Tenavatähti, vaikka itse olisi halunnut jo aikuistua.
Lindeman kokee, että lapsitähteydestä on ollut hyötyä. Tenavatähteys on toiminut hänen mukaansa hyvänä ponnahduslautana hänen myöhemmälle urallensa erittäin kilpaillulla alalla.
Helposti esiintyvät lapset ovat pikkuvanhoja ja ajatellaan, että kyllä he pärjäävät. Leif Lindeman
Lindeman kannustaa lapsia esiintymiseen.
– Oma tyttärenikin lauloi dueton joululevylleni ja on esiintynyt joissain konserteissani. Rakastan lapsien esiintymistä, siinä on jotain niin hienoa ja vilpitöntä. Se on mahtavaa, jos lapsella on intoa esiintyä.
Mutta esiintymisinnon täytyy lähteä hänen mukaansa juuri lapsesta itsestään.
Lindeman näki aikoinaan, kun osallistui Tenavatähti-kilpailuun, kuinka usein vanhemmat olivat asiasta enemmän innostuneita kuin lapset itse. Kilpauluun lähetettiin 900 koelaulua ja niiden kautta 60 lasta valittiin jatkoon. Monenlaista yrittäjää oli mukana.
Lindeman pitää tärkeänä, että lapsena ja nuorena esiintyvät saavat vanhemmiltaan paljon tukea.
– Helposti esiintyvät lapset ovat pikkuvanhoja ja ajatellaan, että kyllä he pärjäävät. Mutta todellisuudessa he ovat vaan pieniä lapsia, jotka tarvitsevat kaiken keskellä eniten vanhempiensa huolenpitoa ja vahvaa tukea, vaikka uralla menisi muuten kuinka lujaa.
Maailmalta löytyy monta surullista esimerkkiä siitä, miten kuuluisuus lapsena on vienyt myöhemmin elämän väärille raiteille.
Valtterin haaveena oma bändi ja tähteys
Valtteri Laitinen virittää vielä hetken kitaraansa. Hänellä on Unelmavävyjen kitaristin Tomi Rinteen hänelle hankkimat kaiku ja kompressori, oikean soittajan vehkeet.
Stratocasterista lähtee ensimmäiset soinnut Agentisien Vihreät Niityt -kappaleesta. Se on myös isänsä suosikkikappale, Agents puolestaan on äidin suosikkiyhtye.
Laitinen haaveilee omasta bändistä.
– Jos saisin joskus oman rautalankabändin perustettua, niin se olisi hienoa. Pari kaveria jo tietää, että tykkään tällaisesta musiikista, mutta ei kun ne kuuntelee vähän erilaista musiikkia, niin ne ei sitten hirveästi ymmärrä tällaisen vanhan tassimusiikin päälle.
Viime viikonlopun Varjokuva-orkesterin keikan jälkeen ihmiset olivat tulleet pyytämään Laitiselta nimmareita ja yhteiskuvia.
– Viisi tai kuusi ihmistä tuli pyytämään nimmaria. Loksahti ihan suu auki, että ai munko kanssa.
Laitinen unelmoi myös kuuluisuudesta. Hänestä olisi hauskaa, kun ihmiset tulisivat jatkuvasti pyytelemään nimmareita ja yhteiskuvia. Mutta hän myös myöntää, että ehkä ainainen huomio voisi joskus olla myös hieman ärsyttävää.
Mutta esiintymistä Laitinen rakastaa, vaikka pienempänä oli niin ujo, ettei uskaltanut edes omalle mummolle ja papalle esiintyä.
– Siinä just kun menee lavalle, niin jännittää aika paljon. Mutta sitten kun menee soittamaan, niin sitten se on vain kiva soittaa ja se ei enää jännitä yhtään.
Varjokuva-orkesterin keikalla yleisö oli hurmaantunut nuoresta kitaristista niin paljon, että monet naiset olivat liikuttuneet kyyneliin. Ajatus siitä saa nuoren miehen hymyilemään.
– No, niin hän siinä kävi. Se on aika hienoa, kun saa sen tunteen, että toiset tykkäävät soitostani.