On asioita, joita Suomessa ei voi tehdä. Yksi niistä on yrittää tunnistaa suomalaiset ei-suomalaisesta väkijoukosta.
Belgiassa se puolestaan onnistuu.
Liian ruskettuneita. Liian hyvin pukeutuneita. Liian äänekkäitä. Finnairin Helsingin-koneen matkustajat eivät nähtävästi ole vielä ehtineet marssia lentokentän läpi laukkukaruselleille ja niiltä tullin ohi ulko-ovelle.
Kunnes kansainvälisestä joukosta alkaa erottua jotain tuttua. Tuon kalvakan miehen täytyy olla suomalainen. Ja tuon jakkupukunaisen. Marimekon kassi vahvistaa epäilyn. Tai suomenkieliset sanat puhelimeen.
Brysselissä käy viikoittain lentokonelastillisia suomalaisia virkamiehiä, yritysten työntekijöitä, lobbareita, eläkeläisryhmiä ja muuta porukkaa. Maan 11 miljoonasta asukkaasta muutama tuhat on suomalaisia.
Brysselin lentoasema onkin hyvä paikkaa harjaannuttaa silmää suomalaisten bongaamiseen. Tuloaulaan astelee liukuovien takaa ihmisiä tasaisena virtana.
Mistä on kyse? Tunnistaako suomalainen toisen suomalaisen samaan tapaan kuin vaikkapa susi haistaa lajitoverinsa kilometrin päästä?
Talvensa Suomessa viettävät suomalaiset ovat keskimäärin aika kalpeaa porukkaa. Mutta niin ovat samoilla leveyksillä elävät ruotsalaiset ja venäläisetkin. Se ei vielä erota suomalaista lentokentän liukuovella.
Suomalaiset ovat keskimäärin pari senttiä pidempiä kuin belgialaiset. Mutta hieman lyhyempiä kuin ruotsalaiset, ja selvästi lyhyempiä kuin hollantilaiset.
Joka neljäs suomalainen on ylipainoinen. Belgiassa ylipainoisten osuus on kolmanneksen pienempi, Ruotsissa vain puolet tästä. Toisaalta eurooppalaisista unkarilaiset ja britit ovat vielä ylipainoisempia kuin suomalaiset.
Entä tyyli? Suomalaiset käyttävät vaatteisiin vähemmän rahaa kuin eurooppalaiset keskimäärin, hieman yli neljä prosenttia tuloistaan. Toisaalta belgialaiset käyttävät saman verran. Muotitoimittaja Sami Sykönkin mukaan suomalaiset pukeutuvat yhä paremmin.
Keskimittaisia, toisinaan muttei suinkaan aina ylipainoisia, keskiverrosti pukeutuvia. Näillä tuntomerkeillä ei erota ketään. Mutta silti suomalaisen jostain syystä usein erottaa, jo ennen kuin kuulee mitä kieltä hän puhuu.
Kaupungilla tallatessa tunnistustehtävässä on enemmän haastetta kuin lentokentän liukuovella. Siellä suomalaiset eivät tule vastaan lentoaikataulun määräämänä aikana vaan sattumanvaraisesti.
Siitä huolimatta puolen korttelin päästä väkijoukosta bongattu kanssaihminen osoittautuu usein -- aivan oikein -- suomalaiseksi.
Toisinaan puhelimessa päädyn ennalta tietämättä asioimaan englanniksi toisen suomalaisen kanssa. Aksentin tunnistaa suomalaiseksi miltei heti. Esimerkiksi th-äänne ääntyy ehkä t:nä. V ja w tai b ja p menevät sekaisin.
Suomalaisaksenttia pidettiin todisteena esimerkiksi Syyriasta tavoitetun Sannan tapauksessa. Hänen tyttärekseen epäilty Sumaya kertoi vaiheistaan Sky Newsin toimittajalle uutisen mukaan "suomalaisella aksentilla".
Bongausten osumaprosenttia on toisaalta mahdotonta arvioida. Sitä varten pitäisi tietää, kuinka monta suomalaista on siinä satojen ellei tuhansien ihmisten joukossa joka kävelee Brysselin kaduilla päivittäin vastaan.
Osin suomalaistutkassa on kyse myös harhasta. Mieleen jäävät vain ne tapaukset, jotka osuvat kohdalleen.
Määrittelen varmasti alitajuisesti suomalaisiksi sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat jostain ihan muualta. Toisaalta suomalaisiksi lokeroimatta jää varmasti väkeä jotka eivät sovi kalevalaiseen suomalaislokeroon.
Eikä kuva kalpeanaamaisesta ja vaaleatukkaisesta tuohivirsumannekiinista ole vastannut todellisuutta pitkään aikaan. Suomessa asui toissa vuonna 373 000 ulkomailla syntynyttä ihmistä.
Toisen polven maahanmuuttajia oli 63 000. Näitä yhtä lailla suomalaisia vaistoni tuskin tunnistaa, saati ulkomailta adoptoituja tai heitä, joiden toinen vanhempi on muualta.
Yhdestä pökkelöstä veistetty, ulkoa tunnistettava suomalaisuus alkaa olla menneisyyttä, ja hyvä niin.