Tarkkailen usein iltaisin, kuinka lähipuistoni täyttyy nelitassuisista.
Argentiinalaiset tunnetaan maailman lemmikkirakkaimpana kansana, eivätkä omistajat välitä kaupungin järjestyssäännöistä päästäessään koiransa temmeltämään vapaana julkisilla paikoilla.
Tästä ei kuitenkaan seuraa automaattisesti räksytystä, uhittelua tai kenenkään kimppuun käymistä. Päinvastoin koirat näyttävät hakevan hyväntuulisina seuraa toisistaan. Käyvätpä ne usein myös tervehtimässä minua, kun seuraan puistonpenkillä niiden touhuja.
Joskus koirien keskinäinen kilpajuoksu äityy rajuksi. Vaikka tappeluitakin varmasti on, silti en ole itse joutunut koskaan todistamaan sellaista aggressiivista käytöstä, joka olisi aiheuttanut huolta tai pelkoa
Koirien sosiaalisuus vie ajatukseni kerta toisensa jälkeen niiden isäntien ja emäntien rentoon ja välittömään tapaan kommunikoida keskenään. Argentiinalaiset tuntuvat iskostavan myös koiriinsa kulttuurilleen ominaisen seurallisuuden.
Clik here to view.
Puhutaan sitten koirista tai ihmisistä argentiinalaisten kanssakäyminen eroaa paljon omastamme.
Sosiaalisuus ja kanssaihmisen kohtaaminen ovat luontainen osa paikallista elämäntapaa. Kaduilla jutustellaan tuntemattomienkin kanssa, eivätkä ihmiset kavahda avun pyytämistä, saati sitten sen tarjoamista.
Argentiinalaisille toisten asioihin puuttuminen on välittämistä. Tämä näkyy myös heidän kielessään.
Kun espanjan opettajani yrittää takoa päähäni, miten eri tilanteissa tulee sanoa sen mukaan, haluanko neuvoa, ehdottaa vai suositella, en oikein pysty hahmottamaan asiaa. Lisäksi pitäisi vielä tietää, olenko neuvomassa tosissaan vai pelkästä kohteliaisuudesta vai haluanko kenties samalla viestittää, etten oikeasti haluaisi puuttua asiaan sen henkilökohtaisuuden vuoksi, mutta sanon nyt kuitenkin jotain.
Suomalaisena helpointa onkin pysyä hiljaa.
Meillä on totuttu, että tunkeilu on epäkohteliasta. Toisten asioihin ei puututa, ellei tämä itse varta vasten pyydä apua. Hyveemme antaa toisen ihmisen olla rauhassa näyttäytyy kuitenkin valtameren takana sangen töykeältä käytökseltä.
Taustalla on Latinalaisessa Amerikassa vaikuttava ajatus siitä, että jos jollain on ongelma, niin silloin kyseessä on kaikkien ongelma, joka tulee myös ratkaista yhdessä.
Taksikuskin udellessa vaivaa, jonka vuoksi olen matkalla sairaalaan, tuntuu argentiinalaisten toisista välittäminen lähinnä ahdistavalta.
Tottuminen paikalliseen tapaan tervehtiä poskisuudelmalla – sukupuolesta tai iästä riippumatta – otti aikansa. Henkilökohtainen tilantarpeeni on sitä vastoin ruuhkametrossa edelleen muita suurempi.
Tuntemattoman ihmisen lähestyminen julkisilla paikoilla saattaa vieläkin hämmentää, etenkin jos tämä puhuttelee minua 'hintelänä'. Samalla tavalla korvaan särähtää, kun argentiinalainen kutsuu toista muitta mutkitta läskiksi tai jopa rumaksi ilman että edes haluaa loukata tätä.
Paikalliset eivät tällaisesta suoruudesta hätkähdä. Heille kaikki ulkonäköön liittyvät määritelmät tuntuvat kelpaavan keksittäessä lempinimeä tai tapaa puhutella toista.
Toisten asioihin puuttumisella ja rennolla puhetavalla on siis rajansa – ainakin itseni kaltaiselle havumetsävyöhykkeen kasvatille.
Toisaalta muuttaessani pian pois Buenos Airesista uskon, että tulen vielä kaipaamaan kilttien koirien lisäksi argentiinalaisten konstailematonta seurallisuutta ja heidän tapaansa välittää kanssaihmisistä.