Vuodenvaihteen aikaan palaa mieleen aina viime vuosiin asti jatkunut jokatalvinen matkustusrupeama ruuhkissa kohti pohjoista, suvun pariin jouluksi. Ruuhkista ja täpötäyteen ahdetuista junista päätellen en ole ollut ainoa, jonka sydän jakautuu eri puolille Suomea. Tommi Kinnunen kirjoittaa kirjassaa Lopotti: "On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi."
Istuin kerran junassa matkalla Ranskasta Italiaan. Päivähytissä minua vastapäätä istui vanhempi pariskunta. Pinnistelin hahmottaakseni, mitä ihmeen kieltä he oikein puhuivat. Lopulta aloimme jutella myös keskenämme kuten noissa hyttijunissa helposti käy, ja huomasin, että heillä oli oma kielensä: he puhuivat sujuvaa italian ja ranskan sekoitusta.
Eteläitalialainen pariskunta oli kymmeniä vuosia aiemmin muuttanut tehdastyöläisiksi ranskalaiselle teollisuuspaikkakunnalle. Eläkkeelle jääminen häämötti ja aviomies olisi halunnut muuttaa takaisin nuoruuden kotiseudulle, mutta vaimo ei: heillä oli lapsia ja lastenlapsia Ranskassa. ”Ei meillä Italiassa ole enää ketään, ei sukulaisia, ei ystäviäkään jäljellä.”
Vaimo kertoi surevansa sitä, että lastenlapset eivät ymmärrä heidän puhettaan, eivät enää tunne italialaisia tapoja. Lastenlapset olivat jo eläneet koko elämänsä Ranskassa, käyneet koulunsa siellä ja olivat täysin ranskankielisiä. Isovanhemmat eivät osanneet lukea heille satukirjoja, koska eivät osanneet sujuvasti lukea ranskaa. Mietin, mikä suuri uhraus se onkaan. Jäädä omien lastenlasten elämässä paitsioon, kun ei ole yhteistä kieltä ja tavatkin tuntuvat vierailta.
Saksassa ihmiset eivät ole yhtä hanakoita muuttamaan kauas kotiseudultaan
Suomalaisetkin ovat tottuneet lähtemään kauas opintojen tai työn perässä. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kirjassa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa mainitaan, että esimerkiksi Saksassa ihmiset eivät ole yhtä hanakoita muuttamaan kauas kotiseudultaan työn vuoksi. Suvulla on tärkeä merkitys eikä työ mene sen ohi sormia napsauttamalla. Kirjassa todetaan ”Suomalaiset yritykset tulevat tänne asenteella, että 'firma pystyyn ja väki muuttamaan firman perässä’. Ei sellainen onnistu täällä Saksassa. --- Täällä ihmiset haluavat asua synnyinsijoillaan, lähellä vanhempiaan ja lapsuudenkotiaan. Eivät saksalaiset muuta noin vain. Täällä arvostetaan pysyvää osoitetta ja vakiintuneita sosiaalisia suhteita” .
Suomessa ei kuule työttömyyskeskustelua, jossa ei paheksuttaisi ihmistä, joka on haluton syöksymään tuntemattomaan, jos vain on pieninkin mahdollisuus löytää muualta töitä.
Dokumentissa Joutilaat (2001) nuori mies on valmis lähtemään kauas kotinurkiltaan Kainuusta vain saadakseen töitä. Vastoinkäymiset lannistavat. Ei ole helppoa olla yksin ja kaukana. Meillä pidetään kuitenkin moraalisesti vähintäänkin arveluttavana jäädä periferiaan vain ihmissuhteiden takia.
Maaseudun ja syrjäseutujen autioituminen kuitenkin huolettaa
Paljon puhutaan suvun muodostaman tukiverkon merkityksestä, mutta se on niiden etuoikeus, jotka saavat jäädä synnyinseuduilleen tai elää lähekkäin. Myös lähteneistä toiset ovat etuoikeutetumpia kuin toiset: parempipalkkaisessa työssä olevat voivat matkustella huolettomammin sukuloimaan, kun taas pienipalkkaiselle jo junalippu on iso satsaus.
Maaseudun ja syrjäseutujen autioituminen kuitenkin myös huolettaa. Jos suku hajaantuu töiden perässä sinne tänne, ei ole paljonkaan houkuttimia jäädä jonnekin kauas muista, varsinkin kun elämä käy aina vain vaikeammaksi palvelujen loitontuessa. Onko enää kyse joukkoliikenteestä silloin, kun bussissa matkustaa yksi tai kaksi ihmistä silloin tällöin?
Välillä miettii menneitä hyviä aikoja: lapsuudessani oman kotini läheltä kulki linja-auto kerran tunnissa kaupungin keskustaan ja matka oli kuitenkin ihan jalankin taitettavissa. Kotini lähellä oli posti, Postipankki, kirjasto, kioski, koulu, lukuisia pieniä kauppoja ja kampaamoja.
Sitten kun äitini asui yksin iäkkäänä ja autottomana samassa talossa myöhemmin, ei ollut postia, ei pankkia, ei kirjastoa. Lähikauppoja on sentään tullut taas lisää, vaikka jossain vaiheessa nekin olivat vähissä. Alueen omakotitontit ovat pitäneet huolen siitä, että kouluun onneksi riittää oppilaita.
Elämää hankaloittavat pitkät matkat terveyskeskuksiin, postiin ja kauppoihin
Kun palvelut kaikkoavat, ihmisiä ei seudulle ainakaan muuta lisää ja niin tulee uusia perusteluja sille, että mitään ei voida tarjota läheltä. Jos Helsingin seudulla ihmiset kamppailevat suhteettoman kalliin asumisen kurimuksessa, muualla maassa elämää hankaloittavat pitkät matkat terveyskeskuksiin, postiin ja kauppoihin. Sopivan kokoisella paikkakunnalla on sopivasti palveluita, hyvä elää ja toimivat yhteydet myös muualle maahan ja maailmaan.
Olen tyytyväinen siitä, etten ole päättävässä asemassa. En osaisi sanoa, mikä on oikea kehityskulku: pitäisikö palveluita, työpaikkoja yms. hajauttaa vai keskittää? Mikä olisi ympäristön kannalta kestävää, mikä ihmisten mielenterveyden kannalta paras vaihtoehto? Toisille on kauhistus elää kuin sillit purkissa ja toiset kaipaavat hälinää ympärilleen; ei kumpikaan voi väittää toiselle että sinulle olisi parempi elää niin kuin minä haluan elää. Asiat eivät ole mustavalkoisia.
Koko elinaikani toivoa on herättänyt tietokoneistumisen myötä elänyt ajatus etätyömahdollisuuksien lisääntymisestä, mutta tuntuu että läpimurtoa ei ole tullut samassa mittakaavassa kuin joskus odotettiin. Nettikaupat ja netissä olevat palvelut tuovat jossain määrin helpotusta, mutta elämme taitekohdassa, jossa ne eivät silti vielä tosiasiassa ole kaikkien ulottuvilla nekään. Sitä paitsi jos postipaketti täytyy käydä hakemassa sadan kilometrin päästä, ei nettikaupastakaan ole liiemmin iloa.
Kieliä, murteita ja kulttuuria rakastavana ihmisenä en voi olla ajattelematta miten surullisia seurauksia voisi olla sillä, että kaikki ihmiset keskittyisivät samoille seuduille. Häviäisivätkö murteet? Miten kävisi alueellisten ja paikallisten kulttuurien, perinteiden, ruokien? Hiipuisivatko ne kaikki hiljalleen unholaan?
Paula Takio
Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia ja viihtyy työssään nuorten parissa. Takio vuorottelee tällä kolumnipaikalla Heli Vaarasen, Risto Laitilan ja Reetta Rädyn kanssa.