Historioitsija, kirjailija Anna Kortelaiselle on käynyt samoin kuin monelle muullekin suomalaiselle. Hän ei malttanut aina kuunnella nyt jo edesmenneen isänsä muisteloita siitä, millaista oli olla sota-ajan lapsi. Kortelaisen isä oli stadin kundeja ja juoksenteli pikkupoikana pommitusten runtelemassa Punavuoressa.
Jokin jälki noista tarinoista kuitenkin jäi.
– Kun luin sodan aikaisesta mielialatiedustelusta, kuulin korvissani isäni äänen. Hän sanoi, että tuo on todella kiinnostavaa, naurahtaa Kortelainen.
Isän ääni johdatti Kortelaisen Kansallisarkistoon suljetun arkistokokonaisuuden äärelle. Aineisto käsittää valtavan määrän tietoa siitä, mitä ihmiset ajattelivat kotirintamalla jatkosodan aikaan.
Varsinkin työväestön piirissä ovat mielialat osittain sekaisin. 24.6. 1941
Kortelainen on käsikirjoittanut aineiston pohjalta Mieliala – Helsinki 1939–1945 -näyttelyn, joka jakautuu kahteen helsinkiläiseen museoon. Kuvataidemuseo HAMin näyttelyssä tarkastellaan sitä, miten ajan ilmapiiri kuvastuu taiteilijoiden töissä.
Lisäksi HAMin osuus esittelee unohdettuja kulttuuritapahtumia kuten sotasaalisnäyttelyitä.
Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilan näyttely keskittyy siihen, miten erilaiset siviiliväestöön ja julkiseen omaisuuteen kohdistuneet toimet vaikuttivat ihmisten mielialaan.
Tuhannet jännittivät jälkiseuraamuksia sodan jälkeen
Siviilien mielialatiedustelun päämaja sijaitsi Helsingissä osoitteessa Vuorikatu 22 vuosina 1940–44. Sieltä käsin koottiin ja käsiteltiin tietoja kotirintaman ajatuksista puhelimen ja kirjepostin välityksellä.
Mielialatiedustelua johti ensin SAT eli Suomen Aseveljien Työjärjesto ja myöhemmin VIA eli Vapaus – Isänmaa – Aseveljeys, jotka olivat Valtion tiedotuslaitoksen salaisia organisaatioita. Mukaan niin sanotuiksi asiamiehiksi värvättiin kansalaisia, niin miehiä kuin naisiakin, kaikista yhteiskuntaluokista ja erilaisista asuinpaikoista.
Masentunutta mietiskelyä sotamme tässäkin vaiheessa jatkuvasti vaatimien uhrien määrästä...
Tiedustelijoita ei ollut vain Helsingissä. Järjestelmä oli koko maan kattava ja kaikkiaan tiedusteluun osallistui noina vuosina 18 000 ihmistä.
– Se tarkoittaa sitä, että varsin moni suomalainen kantoi sodan jälkeen tätä salaisuutta. Tuhannet ihmiset miettivät, että ovat antaneet raportteja, soittaneet puheluita, mutta eivät oikein tienneet kenelle. Se oli monelle aikamoinen taakka, Anna Kortelainen pohtii.
Mielialaa pyrittiin kohottamaan talkoilla ja kulttuuririennoilla
Jo talvisodan aikana sodanjohto oli huomannut, että kotirintaman uutiset vaikuttavat taistelutahtoon rintamalla. Kirjeet kulkivat, lomat pyörivät. Uutiset uupuneita äideistä, turvattomista pimeistä kaduista, nälästä ja kylmästä, ainaisesta puutteesta huolettivat sotilaita.
Mielialatiedustelun virkailijat järjestivät iloisia talkoita, kulttuuritapahtumia ja muuta tunnelman nostatusta.
– Näiden tiedustelujärjestöjen miehet suhtautuivat mielestäni aika aliarvioiden Suomen kansaan. He uskoivat voivansa vaikuttaa mielialaa aika mekanistisin keinoin.
– Kenttämiehille annettiin tarkat ohjeet, kuinka huhujen siivet katkotaan ja miten tarjotaan vastauutisia, Kortelainen kertoo.
Jollain tavoin levotonta ja huokailevaa tunnelmaa. 21.3.1942
Mielialatiedustelijat saattoivat saada pienen rahapalkan, naiset usein vain kahvipaketin, joka tosin pula-aikaan oli rahanarvoista sekin. Raha ei kuitenkaan ollut suurin motivaattori. Ihmiset ajattelivat tietoja luovuttamalla osallistuvansa sotaponnistuksiin.
– He kokivat varmaan, että minä olen tärkeä. Minulta kysytään. Voin toimia viranomaisten apuna. Suomalaiset ovat niin tunnollisia, Kortelainen pohtii.
Raportit ovat Anna Kortelaisen mukana yllättävän kriittisiä. Niissä pohditaan, voiko sanomalehtiin luottaa vai syytävätkö ne propagandaa. tai pitävätkö huhut paikkansa. Niissä tunnustettiin ja tunnistettiin epäluulo, joka leijui kylänraitin tai oman korttelin katujen yllä.
Patsaiden pakkaaminen turvaan huoletti ja toisaalta helpotti
Kun sota alkoi uudelleen, Suomen vilkkaat kaupungit hiljenivät. Lapset lähetettiin maalle tai Ruotsiin. Ikkunat pimennettiin, julkiset veistokset suojattiin laudoilla, arvokkaimmat taideteokset ja Helsingin yliopiston kirjakokoelmat siirrettiin turvaan. Toisten mielestä ennakointi oli järkevää ja herätti luottamusta.
– Toiset taas miettivät, mitä viranomaiset tietävät, mitä minä en tiedä. Miksi näin toimitaan? Onko puna-armeija jo ovella?, kertoo historian tutkija Anna Kortelainen.
Taide-esineiden suojausta oli vaadittu jo talvisodan aikana. Sodan syttyessä Ateneumin taidemuseo suljettiin ja taideaarteita alettiin viedä turvaan maaseudulle. Pakkaaminen kiihtyi jatkosodan aikaan. Myös Helsingin yliopiston aineistoa evakuoitiin.
Kaikkea ei voitu pakata. Yliopiston päärakennus vaurioitui pahasti pommituksessa helmikuussa 1944. Juhlasali oli liekeissä ja palossa tuhoutuivat Albert Edelfeltin maalaus sekä kaksi Eero Järnefeltin teosta. Myös patsaita vaurioitui, kuten Wäinö Aaltosen yliopiston 300-vuotisjuhliin tilattu Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden.
Sota voitetaan, mutta kaikki muu menetetään. 27.6.1942
Anna Kortelainen on halunnut näyttelyissään kunnioittaa niitä, jotka veivät teoksia ja tiedettä turvaan. Ja myöskin palauttivat kaiken paikalleen.
– Satoja vapaaehtoisia, tieteen tekijöitä, opiskelijoita, suurin osa naisia. He kirjasivat tunnollisesti ja palauttivat kaiken takaisin, jotta vielä huomennakin olisi tiedettä, Kortelainen sanoo.
Mielialamateriaali säästyy jälkipolville historian tohtorin oivalluksen ansiosta
Jatkosodan päätyttyä Suomeen asetettiin Liittoutuneiden valvontakomissio, joka valvoi Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen noudattamista. Valpoa hallitsivat Neuvostoliiton edustajat, vaikka myös Iso-Britannia oli siinä mukana.
Siviilien mielialatiedustelun raportteja ja henkilökortistoa ei haluttu antaa Valpon käsiin. Ne päätettiin hävittää.
Tuntuu siltä, kuin sota olisi nyt vasta syttynyt. 18.2. 1944
Hävittäminen päätettiin tehdä polttamalla ja paikaksi valikoitui Kallion yhteiskoulun pannuhuone. Koulun rehtori Martti Ruutu työnsi poltettavia papereita uuniin kilvan yhdessä vahtimestarin kanssa. Ruutu oli historian tohtori ja toimi myös Valtion tiedotuslaitoksen kotimaanosaston päällikkönä. Häntä tietojen polttaminen alkoi hirvittää. Jotain olisi jätettävä jälkipolville.
– Arkistossa oli ja on tuhansien tavallisten ihmisten nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Jos ne olisivat tulleet punaisen Valpon tietoon, näille ihmisille olisi saattanut käydä huonosti, Kortelainen sanoo.
Lopulta Ruutu päättää pakata polttamatta jääneen aineiston sinkkiarkkuun. Arkku kuljetetaan Ruudun vanhempien kesähuvilalle Mäntyharjulle. Kolmekymmentä viisi vuotta myöhemmin Ruudun perhe kaivaa aineiston esiin ja kymmenen vuotta sen jälkeen se talletetaan Kansallisarkistoon.
Hakasalmen Huvilan Mieliala-näyttely on auki vuoden verran. HAMin osuus maaliskuun alkuun asti. Näyttelyitä tukeva kirja pureutuu aiheeseen tarkemmin. Siinä ovat kirjoittajina Kortelaisen lisäksi Marika Honkaniemi, Maija Koskinen, Hanne Selkokari ja Tuomas Tepora.
Sitaatit jutussa on poimittu Mieliala – Helsinki 1939-1945 -näyttelyistä