Kini Le käärii lohifileen pakettiin ja nostaa grillatun broilerin lämpöpussiin. Marketin kala- ja lihatiskillä Joensuun keskustassa käy arki-iltapäivänä asiakkaita tasaisena virtana. Jokainen asiakaskontakti alkaa hymyllä ja katseella suoraan silmiin.
Alakouluikäinen poika seisoo hetken makkaratiskin kulmalla ja uskaltautuu sitten kysymään: saako nimmarin?
Le naurahtaa, kysyy pojan nimen ja raapustaa alle nimikirjoituksensa. Melkein päivittäin joku lapsi tai nuori tulee juttelemaan tai pyytää yhteiskuvaa. Le on pienimuotoinen somejulkkis. Hänet tunnetaan Tiktok-sovelluksessa huumorivideoista, jotka käsittelevät usein myyjän työtä.
Moni kysyy, mistä päin Le on kotoisin. Siihen hän ei osaa vastata.
Erikoinen kuva alttarilla
Värikäs buddhalainen alttari seisoo joensuulaisen omakotitalon olohuoneessa. Sitä koristavat kukat ja suitsukkeet.
– Kun äiti ostaa appelsiineja, ensimmäiset hedelmät pussista laitetaan alttarille, Kini Le, 28, selittää.
Perheen vanhimmille tarjotaan ensin, vaikka he ovat edesmenneitä.
Alttarille on asetettu neljä haalistunutta kuvaa. Kolmessa niistä ovat Kini Len mummo ja kaksi ukkia. Kuvat on otettu vuosikymmeniä sitten Vietnamissa.
Neljäs kuva on erilainen. Siinä on edesmennyt Aune Salomäki Outokummusta. Myös hän on tämän vietnamilaisen perheen esiäiti, mutta ei ihan perinteistä reittiä.
30 vuotta sitten joensuulaisen ostoskeskuksen edustalla tapahtui kohtaaminen, joka pisti kerralla uusiksi kahden perheen sukulaisuussuhteet.
Alttarin kuvat ovat tärkeitä Kini Lelle, vaikka hän ei koskaan tuntenut niiden ihmisiä. Ne ovat kuitenkin osa hänen perhehistoriansa palapeliä, joka on levällään ympäri maailmaa.
Len vanhemmat eivät ole juuri halunneet muistella menneitä. Mutta nyt Kini Le on päättänyt etsiä puuttuvat palat tarinaan, jonka toistaiseksi viimeinen lenkki on hän: 28-vuotias myyjä, vietnamilaisten venepakolaisten poika. Umpijoensuulainen, jota pidetään Vietnamissa turistina, mutta puhutellaan Suomessa vieläkin usein englanniksi.
– Olenko suomalainen vai vietnamilainen? Ei aavistustakaan, Le sanoo.
Isä ei puhu vankileiristä
Vanhassa lehtikuvassa kaksi nuorta vietnamilaista miestä kantaa totisina painavaa kollia. Laatikon kyljessä lukee Finland. Kuva on julkaistu sanomalehti Karjalaisessa yli 30 vuotta sitten, mutta Kini Le ja hänen vanhempansa näkivät sen ensimmäistä kertaa vasta viime joulun alla. Silloin isä Liem Le liikuttui kyyneliin. Se on harvinaista.
Toinen kuvan totisista miehistä on Liem Le. Kuva on otettu Joensuun lentoaseman edessä 30.12.1988. Silloin Liem Le, hänen puolisonsa Cuc Pham ja heidän kahdeksan kuukauden ikäinen esikoisensa saapuivat perille tuntemattomaan. Perhe oli Joensuun historian ensimmäisiä kiintiöpakolaisia. Vietnamilaiset herättivät huomiota itäsuomalaisessa pikkukaupungissa.
Kuopus Kini syntyi vajaat kolme vuotta myöhemmin. Silloin perhe oli jo asettunut Joensuun laitamille Utran lähiöön.
Kini Le tietää vanhempiensa historiasta vain vähän. Vasta aikuisuuden kynnyksellä hän kuuli tarinan siitä, kuinka äiti ja isä tapasivat pakolaisleirillä Thaimaassa. Äidin sisko sai turvapaikan Yhdysvalloista, mutta nuori pari vauvoineen lähetettiin Suomeen, maahan, josta he eivät tienneet etukäteen yhtään mitään. Suku jäi Vietnamiin.
Ja myös tämän Kini Le tietää: ennen pakolaisleirille pääsyä isä oli vankileirillä. Hän kasvoi aikuiseksi sodan varjossa ja joutui armeijasta suoraan rintamalle. Vietnamin ja Kamputsean välinen sota oli jatkoa koko maailman seuraamalle Vietnamin sodalle. Nuori Liem Le päätyi kamputsealaisten joukkojen vangiksi.
Vankileirin ajoista isä vaikenee yhä. Hänen luultiin kuolleen. Kirjeet hävisivät, ja meni pitkään ennen kuin viesti omaisille Vietnamiin löysi perille. Liem Len iäkkäällä äidillä Vietnamissa on edelleen alttari poikansa muistolle, vaikka lopulta tuli tieto, että poika on hengissä ja muuttaa kauaksi Suomeen.
Joensuussa kaikki oli aloitettava alusta.
Naapuriin piti juosta, koska pelotti
1990-luvulla Joensuu tunnettiin ulkomaalaisia vainoavista skinijengeistä. Osansa ankarasta ilmapiiristä saivat myös Len perheen kolme poikaa.
– Yksi kavereistani asui naapuritalossa. Jos jouduin menemään hänen luokseen yksin, juoksin aina täysillä. Pihalla oli huutelijoita, Le kertoo.
Eniten pelotti silloin, kun naapurin mies uhkasi ottaa haulikon esiin. Koulussa Kini Le oli luokan ainoa ulkomaalainen. Kavereita oli, mutta oli myös ilkkumista.
Kotona kuri oli kovempi kuin monissa suomalaisperheissä. Koulusta oli tultava ehdottomasti suoraan kotiin. Kun istuttiin ruokapöydässä, vanhemmat aloittivat syömisen ensin. Vasta sitten oli lasten vuoro. Vanhempia ihmisiä täytyy kunnioittaa.
Mutta mummolassa Kini Le tutustui suomalaiseen lapsiperhe-elämään.
Eilasta tuli samalla kertaa äiti ja mummo
Kevättalvella vuonna 1990 joensuulainen Eila Kuivalainen kiinnitti huomiota nuoreen vietnamilaiseen naiseen ostoskeskuksen edessä. Nainen piti sylissään makuupussiin käärittyä pientä vauvaa ja näytti neuvottomalta.
Kuivalainen meni tarjoamaan apua. Yhteistä kieltä ei ollut muutamia sanoja enempää. Selvisi, että nainen yritti tilata taksia, mutta ostarin puhelinkioski oli rikki.
Kuivalainen tarjosi nuorelle äidille kyydin. Sattumalta he asuivat saman kadun varrella. Perille päästyä nuori nainen sanoi kolme sanaa: “Minä lapsi juhla”.
Kuivalainen päätteli, että kyse oli ehkä vauvan nimenantojuhlista. Oliko hänet nyt kutsuttu? Kuivalainen näytti naiselle talonsa ja pyysi tätä käymään joku päivä uudemman kerran.
Muutaman päivän kuluttua Cuc Pham koputti Eila Kuivalaisen ovelle. Kuivalainen kutsui Phamin peremmälle. Alkoi hidas keskustelu vähillä sanoilla ja elekielellä.
– Oletko viihtynyt Suomessa?
– Kiitos kaikki hyvä.
– Onko sinulla koti-ikävä?
Pham alkoi itkeä lohduttomasti. Itku vain yltyi, kun kävi ilmi, että erityisesti vauvan ja parivuotiaan lapsen äiti ikävöi omaa äitiään Vietnamissa.
– Pohdin hädissäni, millä saisin itkun loppumaan, Kuivalainen kertoo nyt, 30 vuotta myöhemmin, samassa olohuoneessa.
Hän kietoi kätensä Phamin ympärille. Suunnittelematta suusta pääsivät sanat:
– Jos sinä haluat, minä voin olla suomalainen äitisi.
Sitten molemmat itkivät.
Lupaus on pitänyt. Yhteisestä itkusta alkoi sukulaisuussuhde, joka jatkuu yhä. Cuc Pham kutsuu Eila Kuivalaista äidiksi. Hänen nyt jo kolmikymppisille pojilleen Kuivalainen on edelleen Eila-mummi. Ja koska mummi on osa perhettä, mummin edesmenneen äidin kuva on kotialttarilla.
Kini Lelle ja hänen veljilleen Eila-mummi oli lapsuudessa korvaamaton apu: ainoa aikuinen, joka pystyi auttamaan koulutehtävissä ja tsemppaamaan suomen kielessä. Pojat vierailivat usein mummin luona naapurissa.
– Erityisen paljon pelattiin lautapelejä. Kun lähdettiin hiihtoretkelle mummin ja hänen tyttärensä Hannan kanssa, mummi pakkasi reppuun kuumaa kaakaota ja voileipiä, Kini Le muistelee.
Eila Kuivalainen on valtavan ylpeä mummitettavistaan. Siitä, että kaikki pojat ovat päässeet jaloilleen. Toisinkin olisi voinut käydä. Cuc Pham ja Eila Kuivalainen kasvattivat poikia rinta rinnan läpi näiden murrosiän. He aukoivat yhdessä solmuja, jotka johtuivat usein suomalaisen ja vietnamilaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä.
– Mutta nyt pojilla menee hyvin. Kinikin on melkein julkkis, Eila Kuivalainen sanoo.
Asiakas on tärkein
Totta on, että “se Sokkarin myyjä”, tunnetaan Joensuussa laajalti. Kini Le on pistämättömän lahjakas asiakaspalvelija, palkittu taidoistaan useampaan kertaan.
Len kertomana resepti menestykseen myyntityössä kuulostaa helpolta. Ensin on hymy. Sillä pääsee jo pitkälle. Sen jälkeen keskitytään asiakkaaseen herpaantumatta. Tavoite on, että asiakas lähtee kaupasta paremmalla tuulella kuin millä sinne tuli. Korjaava palaute antaa oppia, kehu motivoi.
– Asiakaspalvelu on minun juttuni. Hyvin harvoin tuntuu siltä, ettei jaksaisi muita ihmisiä, Le sanoo.
Nykyisin Le somettaa myös työnsä puolesta. Hän kuuluu osuuskaupan somejengiin ja tekee videoita tilauksesta. Suosituimpia ovat kuitenkin ne pätkät, joissa Le esiintyy itse. Niitä hän käsikirjoittaa päässään jatkuvasti ja kuvaa tyhjien hyllyjen välissä silloin, kun kauppa on suljettu.
Onko Audin ostaminen viisasta vai ei?
Tutkimusten mukaan vietnamilaisten pakolaisten kotoutuminen Suomeen on menestystarina. He työllistyivät hyvin suorittavan työn tehtäviin, joita oli ennen 1990-luvun lamaa tarjolla ja joihin pääsi kiinni vähäiselläkin kielitaidolla.
Silti tulijoiden juuret ovat yhä muualla. Kini Len vanhemmat osaavat suomea auttavasti, mutta Eila-mummin perhettä lukuun ottamatta heidän lähipiiriinsä kuuluu lähinnä vietnamilaisia. Pienestä pitäen Kini on toiminut tarvittaessa vanhempiensa tulkkina.
– Vietnamilaisessa kulttuurissa perhe menee kaiken edelle. Olen yrittänyt opettaa vanhemmille, että myös ystäviin voi luottaa, Kini Le sanoo.
18-vuotiaana Kini halusi itsenäistyä ja muuttaa pois kotoa yhteen tyttöystävänsä kanssa. Vanhemmat vastustivat ajatusta sinnikkäästi. Le muutti, mutta muista asioista on väännetty sen jälkeenkin.
– Isoissa päätöksissä Vietnamissa kysytään vanhempien mielipidettä ja tehdään sen mukaan. Suomessa aikuinen tekee päätöksensä itse. Minä kysyn vanhemmilta, mutta sen jälkeen päätän itse, Le nauraa.
Kerran äiti oli sitä mieltä, ettei Audin ostaminen omilla säästöillä olisi viisasta. Le odotti kuukauden, mutta osti sitten Audin.
Isompiakin asioita on tapetilla. Le on varma, että hänen vanhempansa toivovat hänelle vietnamilaista vaimoa.
– Vietnamissa kasvanut vaimo olisi kyllä minulle kulttuurisokki, hän sanoo.
Kysymyssulkeiset vuokra-asuntoa hakiessa
Le on käynyt vanhempiensa kotimaassa kolme kertaa elämänsä aikana. Siellä häntä pidetään turistina. Vaatetus ja vietnamin kielen aksentti paljastavat. Ihokin on vaaleampi, sillä Suomen ilmastossa ei rusketu.
Vietnam on Len ensimmäinen äidinkieli, mutta maassa vieraillessaan hän ei ymmärrä kaikkea puhetta. Kieli on muuttunut 30 vuodessa, ja osan sanoista Le tietää vain suomeksi.
– Juusto on meidän perheessä ollut aina juusto. En ollut koskaan kuullut sitä vietnamiksi.
Suomea Le puhuu toisena äidinkielenään. Silti häntä välillä puhutellaan Joensuun kaduilla englanniksi. Vuokra-asuntoa etsiessä saa varautua kysymyspatteristoon, kun viestin allekirjoittaa omalla nimellä. Mistä olet kotoisin? Kuinka kauan olet asunut Suomessa? Ja tärkeimpänä: käytkö töissä?
Erilaisuus tuntuu yhä. Joskus se myös naurattaa.
Kun Le oli lounaalla kiinalaisessa ravintolassa, muut asiakkaat kiittivät häntä kohteliaasti ruuasta.
Selviääkö isän mysteeri?
Viime aikoina Letä on alkanut kiinnostaa sukunsa tarina. Millainen mies oikein oli alttarin valokuvasta kohti katsova isänisä Le Van Bon? Vietnamin sodan veteraanista on säilynyt vain pari kauhtunutta valokuvaa. Loput hävisivät 20 vuotta jatkuneessa sodassa.
Isän ja setien puheissa Le Van Bon on myyttinen hahmo. Särmä johtajatyyppi, isänä ankara, mutta oikealla tavalla.
Samoilla sanoilla Kini Len sedät kuvailevat myös Kini Len isää Liem Letä. 10-henkisen sisarussarjan esikoinen oli johtajaluonne, joka pärjäsi armeijassa. Sitten tuli jälleen sota, ja kaikki muuttui.
– Aion vielä saada iskän puhumaan. On niin paljon asioita, joita en tiedä hänestä ja suvustani, Kini Le sanoo.
Ukin ja isän perintö on Kini Lelle tärkeä. Kun Le joutui keskeyttämään armeijan selkävaivojen vuoksi, hän tunsi pettäneensä perheensä. Silloin isä lohdutti: parempi näin, ei sodassa ole mitään hyvää.
Nyt Kini Le on uuden kynnyksellä. Hän erosi hiljattain tyttöystävästään ja muuttaa pian ensimmäistä kertaa elämässään asumaan ihan yksin. Huonekalut haetaan talvilomalla Ikeasta. Olohuoneeseen ei tule alttaria.
Lue myös: