Helsinkiläisen Schulginien perheen vanhoissa valokuva-albumeissa on kuvia, joissa on mies sotilaspuvussa. Hän on toimittaja Leo Schulgin, joka soti niin talvi- kuin jatkosodassakin.
Schulgin oli venäläisemigranttien poika, joka sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1938, ja heti sen jälkeen hänet kutsuttiin Suomen armeijan palvelukseen. Sitten alkoi sota.
Suomen armeijassa Leo toimi mm. rintamakirjeenvaihtajana, kaiutinryhmän kuuluttajana ja tarvittaessa tulkkina. Hänen paikkansa armeijassa määräytyi osin venäjän taidon mukaan, kertoo tytär, elokuvaohjaaja Kristina Schulgin, joka on dokumenttielokuvassaan Miksi en puhu venäjää (1993) käsitellyt myös suomenvenäläisten suhdetta talvisotaan.
– Isäni oli sataprosenttisesti suomalainen hengeltään, siitä huolimatta, että vanhempiensa kanssa hän puhui venäjää. Myöhemmin hänelle oli venäjän kielestä hyötyä työelämässä. En keskustellut hänen kanssaan sodasta. Siksi on vaikea sanoa, kuinka sotaan suhtauduttiin meidän perheessämme. Mutta kun myöhemmin haastattelin elokuvaani varten venäläisemigrantteja, niin oli ilmeistä, että heidän keskuudessaan suhtautuminen oli ristiriitaista. Toisaalta bolšhevikkeja vihattiin syvästi. Siis nimenomaan Neuvostoliittoa, neuvostolaisuutta. Ja toisaalta venäläisyys oli jotain erittäin rakasta ja arvoasteikolla numero yksi, sanoo Kristina.
Venäläisperhe karkotettiin 1918, Leo-poika pääsi takaisin Suomeen "postipakettina"
Leo Schulgin oli syntynyt vuonna 1912 Helsingissä Feodor ja Vera Schulginin esikoisena. Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1918 heidät karkotettiin Venäjän kansalaisina. Näin 7-vuotias Leo päätyi äitinsä kanssa syrjäiseen Sarapulin kaupunkiin.
Samaan aikaan hänen isänsä Feodor soti Siperiassa bolševikkeja vastaan amiraali Koltshakin joukoissa. Vuoden kuluttua Leon onnistui palata Suomeen ”postilähetyksenä” – hänellä oli osoitelappu kaulassa, kun hän tuli Suomeen yksin. 1920-luvun alkupuolella Suomeen palasi myös Feodo, kierrettyään ensin puoli maailmaa.
Venäläisemigranttien yhteisö aktivoitui talvisodan myötä
Suomessa Feodor Schulginista tuli Suomen venäläisen siirtokunnan (“russkaja kolonija”) aktiivinen toimija. Talvisodan myötä tämä yhteisö aktivoitui.
Bolševikkeja paenneille ”valkoisille” venäläisille Suomen taistelu Neuvostoliittoa vastaan antoi mahdollisuuden taistella heidän vihaamaansa bolševikkihallintoa vastaan.
Valkoisen emigraation sotilasjärjestön ROVS:n Suomen-osaston päällikön ominaisuudessa Feodor Schulgin sai tehtäväksi muodostaa neuvostoliittolaisista sotavangeista osastoja, jotka lähtisivät sotimaan Neuvostoliittoa vastaan.
Kirjallisia todisteita tällaisen suunnitelman olemassaolosta ei ole juuri löytynyt, sillä sodan jälkeen kaikki asiapaperit, jotka liittyivät tiedusteluun, tuhottiin Stella Polaris -operaatiossa. Nimenomaan sen alaisuuteen kuului kyseisen suunnitelman toteutus.
Mutta erinäisiä asiakirjoja on säilynyt muissa arkistoissa, mm. Mannerheimin ja eräiden muiden korkea-arvoisten sotilashenkilöiden arkistoissa, sekä kauan suljettuina olleissa turvallisuuselinten arkistoissa.
Erään tällaisen asiakirjan löysi 1990-luvun alussa Valpon arkistosta, kertoo Kristina Schulgin.
– Sain erikoisluvalla tutustua Valpon salaisiksi merkittyihin kansioihin, ja löysin sieltä 6.1.1940 päivätyn kirjeen, joka oli lähetetty isoisälleni Belgiasta. Kirjeen lähettäjä oli kenraali Aleksei Arhengelski, ROVS:n päällikkö. Hän antoi Feodor Schulginille tehtäväksi koota sotavangeista joukko-osastoja bolševikkien vastaiseen taisteluun, kertoo Kristina Schulgin.
Virallisesti Suomi torjui kaiken avun valkoemigranttien taholta. Hallitus ja Mannerheim korostivat, että ”sota on meidän oma puolustussotamme, eikä siihen pidä sotkea venäläisten intressejä”.
Mannerheim, jolla oli laaja suhdeverkosto venäläisten valkoemigranttien keskuudessa, kuitenkin lopulta hyväksyi huippusalaisen operaation.
Operaatio "Venäjän kansanarmeija" alkoi tammikuussa 1940
Konkreettisesti operaatio alkoi tammikuussa 1940, kun Suomeen saapui ROVS:n edustaja Boris Bazhanov. 1970-luvulla Pariisissa ilmestyneissä muistelmissaan hän kutsui itseään ”Stalinin yksityissihteeriksi”, mutta tosiasiassa hän oli korkea-arvoinen neuvostovirkailija Stalinin lähipiiristä, joka oli paennut länteen 1920-luvun lopulla. Pariisissa hän liittyi valkoemigranttiliikkeeseen ja saavutti korkean aseman ROVS:ssa.
Mannerheimin ja Bazhanovin välisenä yhdyshenkilönä toimi ROVS:n päällikkö A. Arhangelski.
– Arhangelski oli yhteydessä suoraan Mannerheimiin, kertoi hankkeesta ja samalla esitteli Mannerheimin herra Bazhanoville. Sitä kautta, Arhangelskin suosituksen perusteella, joka tapahtui aivan samanaikaisesti kuin kirje oli lähetetty Feodor Schulginille, Mannerheim otti vastaan Bazhanovin, kertoo Kristina Schulgin.
Suomeen tultuaan Bazhanov tapasi ensin ministeri Rudolf Waldenin ja sitten, 13.1.1940 hänet otti Mikkelin Päämajassa vastaan Mannerheim. Sitten Bazhanov lähti Pelson ja Köyliön sotavankileireille ja hieman myöhemmin – Huittisiin.
Alkoi noin 200 sotavangista koostuvan joukko-osaston kokoaminen. Tässä keskeisessä roolissa oli Feodor Schulgin, joka käytännössä toimi Bazhanovin oikeana kätenä Suomessa.
– Ylipäällikkö Mannerheim vaihtoi tietoja hankkeesta hallitukseen kontaktia pitäneen yhdysmiehensä Rudolf Waldenin kanssa. Kuva oli selvä: valkoemigranttien puheisiin suhtauduttiin äärimmäisen varovaisesti, mutta värväykseen ryhdyttiin lopulta sotavankileireillä.
Päällystöä otettiin Suomessa asuvista venäläisistä, sanoo historiantutkija, emeritusprofessori Ohto Manninen, joka on tutkinut venäläisten osallistumista talvisotaan Suomen puolella.
Äskettäin Ruotsista Kansallisarkistoon luovutetut asiakirjat todistavat, että Mannerheim ja Walden keskustelivat Venäjän kansanarmeijan (RNA – Russkaja narodnaja armija, usein käytetään myös nimitystä "Bazhanovin armeija") perustamisesta useita kertoja. RNA:ta ei pidä sotkea “Venäjän vapautusarmeijaan”, “Russkaja osvoboditelnaja armija” eli ns. Vlasovin armeijaan, joka perustettiin vuonna 1942 Saksan armeijan yhteyteen.
– Mannerheim ja Walden puhuivat joka päivä puhelimessa, joskus jopa kolme kertaa! Laskin, että he ovat käsitelleet Bazhanovia ja Venäjän kansanarmeijaa jopa 19 kertaa 27.12.1939 ja 27.2.1940 välisenä aikana, joten ei tämä ollut suinkaan mitään merkityksetöntä asiaa! Pikemminkin päinvastoin”, sanoo sotahistoriaan laajasti perehtynyt tutkija Carl Geust. Hän on päässyt tutustumaan Waldenin ja Mannerheimin talvisodan aikaisista puhelinkeskusteluista tehtyyn yhteenvetoon.
Huippusalaista operaatiota toteutettiin Päämajan tiedusteluosaston alaisuudessa
Perheen piirissä elänyttä tarinaa alkoi tutkia myös Feodor Schulginin pojantyttärentytär Sofia Schulgin. Hän on perannut suuren määrän arkistomateriaaleja ja löytänyt lisää todisteita siitä, että ”Venäjän kansanarmeija” todellakin oli olemassa ja että hänen isoisoisänsä otti aktiivisesti osaa sen toimintaan.
– Erittäin salaisen operaation puitteissa Feodor Schulgin alkoi koota joukko-osastoja, jotka koostuisivat noin 200 värvätystä sotavangista. Operaatio oli Päämajan tiedusteluosaston alainen. Olen löytänyt arkistoista asiakirjoja, jotka todistavat tämän. Niistä käy muun muassa ilmi, että sotavankeja värväsivät Suomen ROVS:n jäsenet. Muodollisesti he toimivat tiedusteluososton erikoiskuulustelijoina. Leireillä olleita Puna-armeijan upseereita pidettiin epäluotettavina. Tästä syystä päätettiin, että joukko-osaston päällystö muodostetaan Suomen ROVS-osaston upseereista. Feodor Schulgin valitsi viisi henkilöä. He olivat kapteeni Vladimir Kiseleff, insinööri ja luutnantti Vladimir Lugovskoi, Anatoli Budjanski sekä veljekset Nikolai ja Vladimir Bastamow, kertoo Sofia Schulgin.
Vladimir Bastamowilla, kuten hänen veljellään Nikolaillakaan, ei ollut Suomen kansalaisuutta. He olivat niin sanottuja ”Nansen-passilaisia”, eli heillä oli ns. harmaa passi, joita annettiin 1920–1930-luvuilla pääasiassa Venäjältä saapuneille pakolaisille.
Tästä huolimatta Bastamowin veljekset halusivat sotimaan. He pystyivät kirjautumaan armeijan palvelukseen ulkomaalaisille vapaaehtoisille tarkoitetun kutsuntapisteen kautta.
Myöhemmin Vladimir Bastamow muisteli sotilasuransa alkua Kristina Schulginin haastattelussa vuonna 1982 näin:
– Kun lähdimme sotaan, ajattelimme, että emme välttämättä palaa. Olimme realisteja, mutta samalla ajattelimme, että pitää taistella. Kun lähdin talvisotaan, poltin kaikki paperit. Sotaan lähti noin 700 venäläismiestä. Puhuttiin, että kutsunnat tulevat koskemaan myös emigrantteja. Määrätyt henkilöt menivät vapaaehtoisina. Toiset ideologian takia, toiset, koska pelkäsivät, että jos eivät mene vapaaehtoisina, heidät otetaan pakolla ja lähetetään rintamalle. Muistan, että vain kaksi ihmistä, isä ja poika, kieltäytyivät. Jatkosodan aikana tuli sitten käsky: kaikki venäläiset armeijaan.
Bastamowin veljekset, jotka lähtivät sotaan vapaaehtoisina, toimivat vankileirien tiedusteluosaston erityiskuulustelijoina. Tässä ominaisuudessa he värväsivät sotavankeja perustettaviin joukko-osastoihin. Toiminta tapahtui Päämajan tiedusteluosaston suorassa alaisuudessa.
Venäjän kansanarmeijan perustamissuunnitelman olemassaolon todistaa myös Carl Geustin Kansallisarkistosta löytämä 16.2.1940 päivätty asiakirja, jonka on allekirjoittanut everstiluutnantti Lindt. Hän vastasi Päämajassa sotavankiasioista. Tässä asiakirjassa päätettiin päällystön määrä – kuusi valkoista upseeria – ja laadittiin toiminnalle talousarvio.
Huomionarvoista on, että sekä Walden että Lindt pitivät suunnitelmaa epärealistisena, mutta silti sen toteuttamiseen ryhdyttiin.
Koko tämän ajan erittäin salaisesta operaatiosta tiedettiin Valpossa. Nimenomaan Valtiollisen poliisin arkistoista löytyvistä emigranttitiedottajien raporteista tutkijat ovat saaneet selville monia suunnitelman yksityiskohtia. Keskeinen vuotaja oli tiedustelualan monitoimimies ja samalla miltei kaikkien emigranttijärjestöjen aktiivi Petr Sokolov, joka toimi sodassa propagandajoukkojen pääkuuluttajana.
Koulutusta annettiin sotavankileireillä
”Venäjän kansanarmeijan” sotilaiden koulutus alkoi helmikuussa 1940 Huittisissa. On mahdollista, että koulutusta annettiin myös Lempäälässä, lähellä Hämeenlinnaa.
– Tämä on täysin suullista tietoa, tästä ei ole mitään kirjallista faktaa, mutta kun haastattelin molempia Bastamoweja ennen heidän kuolemaansa elokuvaani varten, niin Vladimir Bastamow kertoi, että ”sinun isoisäsi koulutti kaikki”. Hänen sanojensa mukaan koulutusleirit sijaitsivat talvisodan aikana lähellä Hämeenlinnaa. Kun kysyin, mikä oli Feodor Schulginin rooli tässä, Bastamow sanoi: ”Sinun isoisäsi hoiti koko tämän jutun”, kertoo Kristina Schulgin.
Tiedon Lempäälän koulutusleiristä tosin kiistää Carl Geust. Hänen mukaansa koulutus tapahtui vain sotavankileirien yhteydessä. Kristina Schulgin arvelee, että Bastamow saattoi tarkoittaa emigranttipäällystön koulutusta. Asiaan saadaan varmasti tulevaisuudessa lisää selvyyttä tutkimuksen keinoin.
"Venäjän kansanarmeija" osallistui Lemetin motin purkuun Laatokan Karjalassa
Maaliskuun 1940 alussa 35–40 hengen joukko-osasto ehti ottaa osaa yhteen yksittäiseen operaatioon Laatokan Karjalassa, noin viikko ennen sodan päättymistä.
Kyse oli tutkija Carl Geustin mukaan Lemetin motin tuhoamisesta 4.-6.3.1940. RNA:n sotilaat saapuivat Ruskealaan 1.3., levittävät lentolehtisiä ja puhuivat kovaäänisten kautta antautumisprogandaa saarretuille puna-armeijalaisille. Heille ei kuitenkaan annettu aseita.
Tämän tiedon vahvistaa myös professori Manninen:
– Vapautusarmeijasta yksikään osasto ei päätynyt taistelurintamalle. Yhden osaston mottien alueelta keräämistä kirjeistä julkaistiin myöhemmin Yhdysvalloissa kirjakin.
Näin ollen suomalaiset historiantutkijat kumoavat Bazhanovin muistelmissaan esittämän väitteen, että RNA:n osasto olisi ottanut osaa talvisodan taisteluihin.
Kristina Schulgin ei ehtinyt puhua sodasta isoisänsä kanssa, mutta hänen onnistui 1980-luvulla keskustella asiasta monen hänen lähipiiriinsä kuuluneen ihmisen kanssa valmistellessaan venäläisemigranteista kertovaa dokumenttielokuvaa.
Yksi keskustelukumppaneista oli Severin Dolivo, kenraali Severin Dobrovolskin poika. Kenraali Dobrovolski oli Suomen ROVS:n merkittävä hahmo.
Severin Dolivon kertomus Laatokan Karjalassa tapahtuneesta episodista todistaa myös, että RNA oli olemassa ja että sen osasto lähetettiin rintamalle.
– Kiseleff oli hyvä ystäväni ja hän kertoi, että oli ollut joukko-osastonsa kanssa rintaman selustassa. Kiseleffin osasto oli puettuna suomalaisiin sota-asuihin, vain punainen käsivarsinauha ja venäjänkielinen puhe erotti heidät suomalaisista. Vastaan oli tullut suomalainen joukko-osasto. Desantteja! Heidät oli heti vangittu ja viety kenraali Hägglundin esikuntaan, jossa oli tiedetty asiasta.
Myöhemmin tuli todistetuksi, ettei kysymyksessä ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote. Carl Geust löysi vahvistuksen Dolivon sanoille Laatokan Karjalassa toimineen IV Armeijakunnan Valitusosaston sotapäiväkirjasta.
Talvisodan päätyttyä hanke kuopattiin nopeasti, NKVD:n käsi ulottui Suomen ROVS:n miehiin 1945
Talvisota päättyi 13.3.1940. Bazhanov määrättiin heti poistumaan maasta, ja RNA lakkautettiin.
Venäjän kansanarmeijan sotilaita odotti palautus Neuvostoliittoon, NKVD:n filtraatio, jonka päätteeksi monet saivat kuulan kalloonsa.
– Kaikki Neuvostoliittoon 23.5.40 mennessä palautetut 5277 sotavankia joutuivat NKVD:n filtraatioon. Kuukausi Berijan Stalinille lähetetyn ilmoituksen jälkeen, 28.6.1940, Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio tuomitsi kuolemaan 232 Neuvostoliittoon palanneista vapaaehtoisista, joista 158 teloitettiin. Kaikki teloitetut lienevät melkoisella varmuudella Venäjän kansanarmeijaan ilmoittautuneita, kertoo tutkimuksiinsa pohjautuen Carl Geust.
RNA:n suomalaisiin toimijoihin ei talvisodan jälkeen koskettu, mutta jatkosodan jälkeen monista Suomen ROVS:n aktiiveista tuli ns. Leinon vankeja, jotka luovutettiin vuonna 1945 Neuvostoliittoon ilman tutkintaa ja oikeudenkäyntiä kommunisti Yrjö Leinon johtaman ns. Punaisen Valpon toimesta.
Pidätettyjen joukossa oli myös Vladimir Bastamow. Hän sai 20 vuoden leirituomion ja pääsi palaamaan Suomeen vasta Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1956.
Ainoa ”Leinon vanki”, joka tuomittiin heti kuolemaan, oli kenraali Dobrovolski.
Pelko sulki emigranttiyhteisön suut
Jostain syystä Feodor Schulgin vältti vangitsemisen. Sen sijaan hänen Suomen armeijassa palvellut poikansa Leo joutui kiristyksen kohteeksi: jos et ota huomioon työssäsi toimittajana meidän mielipiteitämme, viemme isäsi Siperiaan.
Leo tuhosi viisaasti isänsä arkistot melkein kokonaan hänen kuolemansa jälkeen. Jälkipolville on säilynyt vain pari pientä matkalaukkua, joissa on muun muassa Feodorille myönnetty Pyhän Wladimirin risti miekkoineen. Samanlainen kunniamerkki oli myös Mannerheimilla.
Sodanjälkeisten tapahtumien vuoksi suomenvenäläiset sulkeutuivat itseensä moniksi vuosiksi.
– Leinon vankien tapauksen jälkeen ja vankien palautuksen jälkeen ilmapiiri säilyi varovaisena. Venäläisyhteisön tunsivat pelkoa omasta ja perheenjäsenien puolesta. Viimeistään Leinon vankien tapaus sulki suut, sanoo Sofia Schulgin.