Tammikuussa 1917 ensimmäinen maailmansota oli vaatinut jo miljoonia uhreja. Myös Venäjän imperiumi oli kärsinyt valtavia miestappioita. Aivan keisarikunnan pääkaupungin Pietarin vieressä oli kuitenkin alue, joka oli suurimmaksi osaksi välttänyt koko sodan: Suomen autonominen suuriruhtinaskunta.
“Tämä meidän kansamme eli suuren venäjänhallituksen määräyksien alaisena.”
Näin aloitti kasvitarhaneuvoja Aino Toivonen muistelunsa Suomen historian dramaattisimmista vuosista 1917–1918.
“Tällaista oli se aikakausi, jolloin Suomea luotiin, kukin omalla tavallaan. – Ei puolueena vain ihmisenä.”
Toivonen oli syntynyt 1884 ja mennyt naimisiin oululaisen poliisin Kaarlo Toivosen kanssa. Toivoset ovat joitakin niistä tavallisista ihmisistä, joiden tositarinaa seuraamme nyt alkavassa sarjassa.
Sarja seuraa itsenäistymisen vuosien tapahtumia ja ihmiskohtaloita tasan sadan vuoden takaa. Ääneen pääsevät niin historian suuret kuin pienetkin muokkaajat.
Mystikko murhataan Pietarissa
Sata vuotta sitten, tammikuussa 1917, Suomessa kuohutti kohu-uutinen Pietarista.
“Joululoman aikaan ei muuta puhuttukaan kuin Rasputinista, jonka Pietarissa murhasi ruhtinas Jusupov”, kirjoitti 17-vuotias koululainen Martti Haavio päiväkirjaansa 19. tammikuuta 1917. Tulevan akateemikko Haavion päiväkirjaa säilytetään Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Pian Pietarissa käynnistyivät paljon suuremmat tapahtumat, jotka muuttaisivat kaiken myös Suomessa. Mutta tammikuussa 1917 niitä osasi tuskin kukaan ennakoida.
Suomi oli hämmästyttävän rauhallinen ja sivussa teurastuksesta, joka myllersi lähes kaikkialla Euroopassa.
“Sota vain laajeni. Valtakunnat nousivat valtakuntia vastaan. Isoiset alkoivat miettiä: mitähän jos tulee aika, että meidänkin poikia vaaditaan ase käteen, kuinka ja millä tavalla, kenen puolesta ja ketä vastaan”, Aino Toivonen kirjoitti.
Aino Toivosen 1960-luvulla kirjaamia muistiinpanoja Toivosten poliisiperheen kokemuksista säilytetään Työväen arkistossa. Ne kulkevat konstaapeli Toivosen kiinniottamista jääkärivärväreistä seuraavan kevään sisällissotaan.
Mikään Suomen itsenäistymiseen johtaneissa tapahtumissa ei olisi mennyt samalla tavalla ilman ensimmäistä maailmansotaa. Toivosen kysymys siitä, joutuvatko suomalaiset sotaan ja kenen puolella ja ketä vastaan, on avain sen ymmärtämiseksi, mitä Suomessa seuraavina vuosina tapahtui.
Sarjan ensimmäisessä jaksossa pysähdymmekin katsomaan, miten maailmansota vaikutti Suomeen ja eräisiin suomalaisiin tammikuussa 1917.
Outo rajamaa, joka välttää asepalveluksen
Venäjä oli mobilisoinut sotaan 16–18 miljoonaa sotilasta, vaan ei Suomesta. Ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä, taistelivat keskusvaltoja, lähinnä Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Turkkia, vastaan.
Suomi oli Venäjän imperiumin erikoisin osa, autonominen alue, joka oli pysynyt syrjässä taisteluista. Se taas johtui ennen kaikkea siitä, että Venäjän pääkaupungin Pietarin vieressä asui emämaan mielestä vaarallisen epäluotettava kansa.
Suomalaisia suojasi sodalta uppiniskaisuus.
Suomalaiset olivat vuosikausia kamppailleet venäläisten yleisvaltakunnallisia niin sanottuja venäläistämistoimia vastaan. Venäläisillä ja suomalaisilla oli täysin eri käsitys Suomen autonomisesta asemasta. Suomalaisten mielestä kiistassa kyse oli perustuslaillisesta oikeustaistelusta, venäläisten mielestä kyse oli pitkälti valtakunnan yhtenäisyydestä ja puolustuksesta.
Suomen suuriruhtinaskunnalla oli ollut oma armeija, mutta se oli lakkautettu osana venäläistämistoimia 1900-luvun alussa. Venäjällä pelättiin, että Suomen oma armeija ei olisi kriisitilanteessa ehkä ollutkaan imperiumin puolella. Suomalaisille ei myöskään uskallettu antaa aseita Venäjän keisarikunnan armeijassa. Suomalaiset oli vapautettu yleisvaltakunnallisesta asevelvollisuudesta, koska venäläiset pelkäsivät asepalveluksen lisäävän suomalaisten kapinamieltä. Sen sijaan Suomi maksoi ns. sotilasmiljoonia korvauksena Venäjän valtakunnan kassaan.
Moni muukin Venäjän vähemmistökansa oli ollut vapautettu sotapalveluksesta, mutta nämä erivapaudet oli purettu jo sodan alkuvuosina. Suomi oli ainoa merkittävä Venäjän valtakunnan osa, jossa kansa oli vapautettu asevelvollisuudesta. Kapinaa ei missään tapauksessa haluttu päästää syntymään aivan pääkaupunki Pietarin vieressä olevassa Suomessa.
Asialla oli valtava merkitys, sillä hirveäksi teurastukseksi muuttuneessa maailmansodassa jopa noin puolet Venäjän miljoonista sotilaista kaatui, haavoittui tai joutui vangiksi. Esimerkiksi Viron alueelta sotaan komennettiin noin 100 000 miestä.
Muutamia satoja suomalaisia oli lähtenyt ensimmäisen sodan alussa vapaaehtoisina Venäjän armeijaan, ja joitakin uraupseereita palveli myös eri rintamilla. Eräs kenraalimajuri C.G.E. Mannerheim komensi tammikuussa 1917 venäläis-romanialaista taisteluosastoa Karpaateilla.
Jänistenmetsästäjä Siperiassa
Samaan aikaan toinen tulevina kuukausina Suomen tapahtumiin suuresti vaikuttava mies vietti aikaa siperialaisessa Kolyvanin kaupungissa. Eduskunnan entinen puhemies ja venäläistämistoimien ankara vastustaja, asessori Pehr Evind Svinhufvud, oli karkotettu Siperiaan vuonna 1914. Lähtiessään Siperiaan Svinhufvud oli luvannut palata ”Jumalan ja (Saksan ylipäällikkö) Hindenburgin avulla.”
Siperiassa aika kului jäniksiä metsästellessä, pelejä pelatessa sekä muilta karkotetuilta Saksan kieltä opiskellessa.
Tammikuun 27. päivänä Svinhufvudiin Siperiassa tutustunut pastorinrouva Johanna von Hörschelmann kirjasi päiväkirjaansa:
”Illalla luettiin ’Im Gottesländshen’. Asessori oli esilukijana ja minä paikkailin.”
”Im Gottesländschen” on balttiansaksalaisen kirjailija Theodor Herman Panteniuksen teos. Pantenius oli syntynyt Mitaussa, Latviassa. Juuri siellä oli tammikuussa 1917 joukko suomalaisia, jotka olivat venäläisten vastustuksessa vähintään yhtä jääräpäisiä kuin Svinhufvud.
Kapinaa Latviassa
Pieni joukko suomalaisia oli päätynyt aivan toiselle puolelle rintamaa kuin venäläiset. Tammikuun 17. päivä 1917 suomalaisista koostunut Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 määrättiin uusiin tehtäviin Saksan itärintamalla, Latvian Mitaussa (nykyinen Jelgava).
Jääkärit olivat Suomen itsenäisyydestä haaveilleita aktivisteja, joka olivat lähteneet vapaaehtoisina saadakseen Saksassa sotilaskoulutusta mahdollista Suomen Venäjästä irtautumista varten. Tammikuussa 1917 he olivat ajautuneet vaikeaan tilanteeseen.
Saksa oli lähettänyt suomalaiset omalle itärintamalleen Latvian suunnalle. Tammikuussa heidät määrättiin muodostamaan erityisiä hiihto-osastoja, joiden oli tarkoitus työntyä vihollisen selustaan. Tällaiset riskialttiit operaatiot saivat jääkäreiden tyytymättömyyden Saksaan kiehahtamaan yli äyräiden. Kymmenet jääkärit kieltäytyivät noudattamasta käskyjä.
Dramaattisimmat hetket koettiin aamulla 24. tammikuuta. Suolahtelainen jääkäri Rainer Ahonius kirjoitti päiväkirjaansa:
” Eräs suomalainen kieltäytyi viime hetkessä lähtemästä mukaamme. Oberzrf. oli pakotettu ampumaan hänet – todellakin surullinen tapaus, mutta ei vältettävissä. Pojat tulivat pirulliselle tuulelle ja napisivat.”
Ampuja oli suomalainen oberzugführer eli ylijoukkueenjohtaja Armas Ståhlberg ja surmattu lapualainen jääkäri Sven Saarikoski. Saarikoski ammuttiin oman joukko-osastonsa eteen. Samana päivänä kieltäytyneitä oli lukuisia. Jääkäri Hannes Romppainen nimitti tapausta päiväkirjassaan murhaksi, ja moni muu oli samaa mieltä. Kymmeniä protestoivia jääkäreitä siirrettiin työosastoon.
Konstaapeli Toivonen jääkärivärvärijahdissa
Suomessa jääkärien värväys ja lähtö Saksaan oli tullut venäläisten tietoon jo aiemmin. Se vaikutti osaltaan siihen, että venäläiset olivat hyvin haluttomia antamaan suomalaisille aseita edes Venäjän keisarikunnan armeijassa.
Työväen arkistossa on säilynyt kasvitarhaneuvoja Aino Toivosen muistelu näistä vuosista. Ainon aviomies, konstaapeli Toivonen oli virkatehtävissä ollut mukana pidättämässä jääkärivärväri Kyösti Wilkunaa Nivalassa. Poliisi Toivonen ei ollut tehtävästä innoissaan, päinvastoin.
”Paikkakunnalta kotoisin oleva kirjailija Kyösti Wilkuna oli tunnettu Saksaan värvääjä. Vaikka tiukka vangitsemismääräys oli annettu jo ajat sitten, niin sitä koetettiin pitkittää, sillä tässä oltiin todella kahden tulen välissä. Virkavala on kallis asia, pitää hallitukselle lupaamansa sana. Mutta tässä tapauksessa kun hallitus itse oli pettänyt koko kansan ja kun koko isänmaan kohtalo oli vaakalaudalla – sai ja täytyikin unhoittaa se vala.”
Keväällä 1916 Oulusta saapui kuitenkin joukko etsiviä ja konstaapeli Toivonen otettiin oppaaksi Wilkunan talolle. Aino Toivonen kertoo:
”Kolme poliisia meni sisälle. Autonkuljettaja ja Toivonen jäivät vartiota pitämään. Kun joka huone, vieläpä komerotkin oli syynätty, ei mitään löytynyt. Mutta autokuski meni vielä sisälle, mutta hän ei päässyt kun eteiseen kun huomasi, että lattialla oleva matto liikahti. Sen alta tuli näkyviin kellarin luukku, joka sekin hiukan liikahti. Silloin tämä mies sieppasi luukun auki ja sieltä nousi ylös itse etsittävä – pitkä revolveri ojossa. Hän olisi varmasti sen laukaissut jos ei olisi hänen vaimonsa ehtinyt väliin itkien ja rukoillen, ettei ampuisi. ”
Wilkunan pidätyksen jälkeen Toivosten elämä Nivalassa kävi sietämättömäksi, kun pitäjän ainoaa poliisia alettiin pitää syyllisenä Wilkunan vangitsemiseen, vaikka varsinaiset pidättäjät olivat saapuneet Oulusta.
”Ystävät Nivalassa kävivät niin kyräileväksi, ettei enää tiennyt missä olisi viitsinyt käydäkään.”
Toivoset päättivät muuttaa Rovaniemelle. Ensimmäinen maailmansota näkyi sielläkin.
Kasakoita napapiirillä
Kun suomalaisista ei haluttu muodostaa omaa sotilasosastoa, seurauksena oli se, että ensimmäinen maailmansota toi venäläisiä sotilaita maahan sitäkin enemmän, kymmeniä tuhansia. Venäläiset olivat heti sodan alussa pelänneet saksalaisten maihinnousua maahan, ja vuonna 1917 tämä pelko vahvistui uudestaan. Suomessa oli vähintään 50 000 venäläistä maavoimien miestä ja lisäksi Venäjän itämeren laivaston suuria tukikohtia.
Myös Rovaniemellä, jonne kasvitarhaneuvoja Aino Toivonen oli miehineen muuttanut, vilisi sotilaita eri puolilta valtavaa Venäjän imperiumia.
”Rovaniemi oli kuin kansainvälinen suuri kiehuva kattila, sillä siellä kuhisi ihmisiä monenlaisia – Varsinainen paikallinen asukas hukkui siihen mereen ettei heitä paljon erottanut siitä sotaväen paljoutesta, mitä siellä oli. Ulaanin kasakat ratsastivat komeilla ratsuillaan, kirkiisit pienillä ponillaan, Kaukasian uljasryhtiset komeat pojat saivat joka ikkunaan kurkkijoita, ihastuneina.”
Kiinalaiset Espoossa linnoituksia rakentamassa
Ensimmäinen maailmansota näkyi Suomessa vahvasti myös suurina linnoitustöinä, jotka herättivät paikoin suomalaisissa myös levottomuutta.
Venäläiset pelkäsivät saksalaisten maihinnousua Suomeen, mikä olisi uhannut myös Pietarin puolustusta. Alkuvaiheessa pääpaino linnoitustöissä oli Helsingissä, myöhemmin ampumahautoja ja suojavarustuksia rakennettiin myös sisämaahan. Näillä hankkeilla oli suuri merkitys työllisyydelle ja taloudelle. Vuoden 1917 alussa linnoitustöissä oli eri puolilla Suomea noin 30 000 henkeä.
Loimaalla syntynyt Frans Kuusela päätyi linnoitustöihin Helsinkiin vuonna 1915.
”Helsingissä sainkin heti työtä Suomenlinnan telakkatyömaalla. Työ oli maan kaivua lapiolla ja kivien siirtoa miestyövoimin. Olin patteritöissä vielä eri puolilla Helsinkiä, kuten Oulunkylässä, Grankullassa, Pitäjänmäellä. Palkka oli silloin vallitöissä 50 penniä tunti”, Kuusela muisteli työväen arkiston muistitietokokoelmaan tallennetussa haastattelussa.
Vallitustöistä maksettiin sen ajan mittapuulla kohtuullisen hyvin, ainakin suomalaisille.
”Työmaalla seurakunta oli sekalainen", Frans Kuusela kuvasi patterityömaita. ”Venäläisten ohella oli mm. kiinalaisia. Suomalaiset työläiset olivat aivan kaikilta kolkilta maata. Kiinalaisia oli aika paljon ja he näkyivät jopa Helsingin katukuvassa. Heillä oli tapana koristella itseään hautausmaalta otetuilla seppeleiden nauhoilla, joissa luki tavanomaisia seppeletekstejä.”
Kiinalaiset herättivät pääkaupunkiseudulla hämmennystä ja myös pelkoa, jota erilaiset huhut ruokkivat.
”Heidän täällä olonsa mitä suurin vaara yhteiskunnalle. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua. Nuo puolivillit väijyvät heitä”, kirjoitti professori ja tunnettu kulttuurivaikuttaja Eliel Aspelin-Haapkylä päiväkirjassaan.
”Päiväpalkkaa he saavat 60 penniä päivässä. Ruuaksi heille kelpaa kissat, rotan, sammakot, kastemadot. Heistä on täällä kylmä, varsinkin kun heidän vaatteensa ovat kurjinta laatua. He kysyvät, eikö talvi pian lakkaa?!” Aspelin-Haapkylä ihmetteli päiväkirjassaan lokakuussa 1916.
Linnoitustöihin komennettujen kiinalaisten lisäksi Suomessa asui tuhatmäärin muitakin ulkomaalaisia, erityisesti venäläisiä. Vastaavasti 20 000 suomalaista asui tai kävi töissä Pietarissa.
Ruuasta alkaa tulla pula
Suomi pysyi pitkään syrjässä varsinaisista taistelutoimista. Tosin heinäkuussa 1916 koettiin Suomen historian ensimmäinen ilmahyökkäys, kun saksalainen Zeppeliini LZ 58 pudotti kahdeksan pommia Maarianhaminan satamaan. Hyökkäyksessä kuoli viisi venäläistä matruusia.
Mutta sota alkoi syksyllä 1916 näkyä Suomessa myös muuten. Sota-aika aiheutti pikkuhiljaa pahenevaa pulaa kaikesta, myös elintarvikkeista.
Professori Eliel Aspelin-Haapkylä kirjoitti 13. lokakuuta 1916 päiväkirjaansa:
”Täällä kasvaa elintarpeiden puute päivä päivältä. Voin puute on yleinen, ja kahvin hinta on tavattomasti noussut. – 19 mk kilolta! Lihan saanti on ylen rajoitettu ja kalojen samoin. Vihanneksia on tosin tähän asti saatu, mutta niitä syödään paljon enemmän kuin ennen, että varastot eivät kestä kauan, varsinkin kun perunasato on niukanlainen.”
Elintarviketilanne alkoi syksyllä 1916 nopeasti huonontua. Hintoja oli säädelty jo sodan alkuvuosina, mutta vuoden vaihteessa 1917 oli pakko siirtyä kulutuksen rajoittamiseen. Sokeri, voi, maito ja liha joutuivat kortille, siis ostosäännöstelyn piiriin. Suomi oli vahvasti karjatalousmaa, mutta voi ja maito katosivat salakauppaan ja Pietariin, jossa niistä maksettiin parempaa hintaa. Liha taas väheni voimakkaasti, koska suunnilleen puolet kaikesta lihasta otettiin Suomessa olevan Venäjä sotaväen tarpeisiin.
Vaarallisin uhka Suomen ruokahuollolle oli kuitenkin vasta piilossa. Kaikki Suomessa myytävä ostovilja tuotiin muualta Venäjältä, jopa viljelijät ostivat sitä.
Suomi oli täysin riippuvainen leipäviljan tuonnista Venäjältä. Ennen sotaa imperiumin eteläosista, mustanmullan alueelta saatiin niin paljon leipäviljaa, ettei kukaan kuvitellut viljan tuonnin Suomeen olevan ongelma.
Suomalaiset viranomaiset olivat laskeneet, että Suomi tarvitsi Venäjältä 170 junavaunulastillista viljaa, jauhoja, sokeria – joka ainoa päivä.
Suomen kannalta suurin uhka oli siinä, että kuljetukset kulkivat pääkaupunki Pietarin kautta. Pietarin väkiluku nousi sota-aikana 2,5 miljoonaan, siis lähelle koko Suomen väkilukua.
Pienikin muutos Pietarissa saattaisi muuttaa myös Suomen ruokatilanteen rajusti. Ja miljoonakaupungin kaduilla kyti jo. Köyhä kansa näki nälkää.
Juttusarja jatkuu ensi kuussa. Helmikuussa 1917 keisari Nikolailla on kiire teekutsuille. Pian hänelle tuli kiire muuallekin, sillä keväällä 1917 tapahtumat alkavat vyöryä kiihtyvään tahtiin, myös Suomessa.
Jutussa on käytetty lähteenä lukuisia historiateoksia ja tutkimuksia, joita ovat kirjoittaneet mm. historioitsijat Pertti Haapala, Tuomas Hoppu, Heikki Rantatupa, Viljo Rasila ja Pertti Luntinen. Päiväkirjamuistiinpanot ja muistelut ovat pääosin peräisin Työväen arkiston ja Suomen Kirjallisuuden Seuran kokoelmista. Lainauksia on paikoin lyhennetty ja hieman muokattu ymmärrettävyyden parantamiseksi.