Nyt se tarttui johonkin kantoon kiinni, ajatteli Kusti Mikkonen ensin. Hetken oli hiljaista, mutta sitten pilkkivapa taipui entisestään. Kokenut kalastaja tajusi, että koukkuun on tarttunut iso kala, liikkeistä päätellen pullea ahven.
Ahven riuhtoi siimaa metrikaupalla ja Mikkonen antoi sille löysiä, mutta sai sen lopulta varovaisesti vedettyä kohti pilkkireikää. Ahven jaksoi taistella lähes puoli tuntia. Kun Mikkonen viimein kiskaisi vonkaleen nostokoukulla jäälle, tuntui hetken siltä, että jalat pettävät alta.
Tämän kamppailun voitti Mikkonen – itse tekemällään vieheellä.
– Se on sanoinkuvaamaton tunne, että vuosien työ palkitaan suurahvenen saamisella, Mikkonen muistelee verstaallaan Kajaanissa.
Sylissä on se sama ahven, jonka elämä päättyi maaliskuisena iltana Suomussalmella, lähellä Venäjän rajaa. Painoa kalalla oli 1594 grammaa ja pituutta lähes puoli metriä.
Kala on muisto paitsi hienosta kalareissusta, myös palkinto työstä, jota Mikkonen on tehnyt koko elämänsä. Mikkosen Mosari-vieheet syntyvät pienenpienessä verstaassa miehen takapihalla Kajaanissa.
Vajan ovea avatessaan ei voi arvata, mitä kaikkea yhden miehen nyrkkipaja pitääkään sisällään. Pöydillä on värikkäiden maalien tuhrimia telineitä, työkaluja, vapoja ja oravan karvatupsuja iloisessa sekamelskassa. Vain valmiit vieheet roikkuvat siististi seinällä.
Lähes 70-vuotias Kusti Mikkonen sulautuu ympäristöön. Lähes 30 vuotta Mosari-vieheitä valmistanut mies on istunut verstaallaan tuhansia ja tuhansia tunteja pikkutarkan käsityön parissa.
Myös monet maalaustelineet ja muut välineet ovat itse nikkaroituja, mutta niistä mies on vaitonainen. Verstas on täynnä salaisuuksia – kikkoja ja välineitä, joita ei muille paljasteta.
– Näitä ei kaupasta saa, vaan on rakennettava viehekohtaisesti omat, Mikkonen toteaa.
Joka vuosi tuo uusia ajatuksia
Karhunlankaa, pikeä, närhen ja kuukkelin sulkia sekä "mitä lie karvaa" – niistä Kusti Mikkonen rakensi ensimmäisen perhonsa pikkupoikana. Lapsuudessa Suomussalmen maaseudulla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin kalastaminen.
Kainuulaispoika nosti ensimmäiset harrinsa itsetehdyllä vieheellä.
– Siitä kai innostus lähti eteenpäin.
Mikkonen on tehnyt varsinaisen työuransa rakennusmestarina, mutta vieheet ja kalastus ovat kulkeneet mukana aina. Takana on lukuisia iltoja, jolloin Mikkonen jaksoi vielä työpäivän jälkeenkin näpertää juotoksia, joissa jokainen milli on tärkeä.
Varsinainen viehebisnes sai alkunsa 80-luvulla, kun innokasta kilpapilkkijää harmittivat venäläiset mormuskat, joiden koukut katkeilivat.
– Ehdotin Kuusamon uistimelle kestävää koukkua, että tehkää siihen hyvät morrit minun mallini mukaan. Heille ei passannut, joten rupesin tekemään itse.
Sittemmin Mikkosen käsissä on syntynyt lukuisia erilaisia vieheitä: tasapainopilkkejä, vaappuja, kourupohjia ja matikkapilkkejä. Yhteensä malleja on noin 25.
Uusia ideoita syntyy yhä. Toisinaan verstaalla, toisinaan nukkumaan mennessä.
– Joka vuosi tuo uusia ajatuksia. Nyt on meneillään uusi kehitelmä, hologrammi-pinta, joka antaa vedessä omia säväyksiään. Se on toiminut koekalastuksissa hyvin, kertoo Mikkonen.
Hiotaan, valetaan, maalataan, sidotaan...
Vieheentekemisessä on lukuisia työvaiheita.
Uuden vieheen valmistaminen alkaa jalometallipalasta, josta Mikkonen viilaa, hioo ja kiillottaa vieheaihion. Sen avulla hän valmistaa muotin, jolla valetaan kirjasinmetalli-tinaseoksesta varsinaiset vieheet.
Seuraavaksi vieheestä täytyy hioa muotinjäljet pois puukolla ja hiomalla.
– Muotin raja ei ole fiksua näkyä ainakaan minun vieheissäni, sanoo Mikkonen.
Maalausteline on vieheen seuraava pysähdyspaikka. Siinä viehe saa pintaansa ensin valkean pohjustusmaalin. Sitten päälle ruiskutetaan värikkäitä kuvioita sapluunoita hyödyntäen.
Pikkukalaa jäljittelevän silmän maalaaminen on vaatinut aikoinaan paljon opettelua. Maalauksen jälkeen vieheet saavat pintaansa useita lakkakerroksia. Lopuksi sidotaan pyrstö.
Kalan mieli on arvaamaton
Neonväreissä hohtavat fluorivärit toimivat pimeän ajan ja sameiden vesien vieheissä. Kirkkailla luonnonmukaisilla väreillä jäljitellään puolestaan pieniä kaloja. Vieheiden värikirjo tuntuu loputtomalta.
Vähintään yhtä tärkeää on se, miten viehe etenee vedessä. Vieheen saaminen tasapainoiseksi uimariksi on millintarkkaa puuhaa.
– Koevetojen jälkeen muutin yhden vieheen selkälenkkiä yksi kymmenesosa milliä ja sitten sanoin, että nyt se on tässä.
Elämänmittaisen kokemuksen jälkeenkin Mikkonen myöntää, että ottavien vieheiden kehittelyyn liittyy yhä mystiikkaa.
– Se on vain olettamusta, mutta olettamuksesta tulee joskus totuus, että tähän vieheeseen ottaa. Kalastukseen vaikuttavat myös sää-, jää- ja lumitilanne. Kaikki se kokemus, mikä tulee jäältä.
– Epäonnistuneitakin kokeiluja on ollut. Kun en saanut jotakin viehettä uimaan, rupesin kehittelemään toisenmallista.
Mikkosen mielestä onnistuneen vieheen on oltava kaunis ja houkutteleva paitsi kalan, myös kalastajan mielestä.
– Lähden aika paljon vieheen ostajan ajatuksesta, että se on hyvännäköinen ja hän mieltyy siihen. Vaikka kalaa ei ensimmäisellä kerralla tulisikaan, hyvännäköinen viehe panee valitsemaan vieheen suuren valikoiman joukosta uudelleenkin.
– Etenkin jos on pikkuisen vinkeitä siitä, että joku on sillä saanut, Mikkonen paljastaa.
"Millä ihmeen vieheellä te otitte nuo kalat"
Jokaiseen Mikkosen viehemalliin tuntuu liittyvän jokin kertomus. Nyt hän noukkii pöydältään käteensä pikkuvaapun.
– Menimme Ruuhijärvelle kokeilemaan sen uintia. Vähän päälle kaksi tuntia vedimme sitä kahdella värillä, kulta-punaisella ja punaisella. Saimme kuusi kirjolohta eli kiintiön täyteen, vaikka meidän piti vain lähteä katsomaan miten se ui.
Nyt on meneillään uusi kehitelmä, hologrammi-pinta, joka antaa vedesssä omia säväyksiään. Kusti Mikkonen
Mikkosen veneen luo tuli vanhempi mies, joka ihmetteli, millä kalasaalis oli narrattu. Mies oli ollut vaimonsa kanssa samalla järvellä yli viisi tuntia ilman kalan kalaa. Mikkonen näytti viehettään ja taipui lopulta myymään testikappaleen.
– Siinäpä sitten oltiin ihmeissään, kun ei oltu suunniteltu ollenkaan, että aletaanko sitä edes valmistaa. Oli kesän alku ja piti alkaa äkäisiin toimenpiteisiin.
Kaiken lisäksi samaan aikaan Mikkosen silmästä halkesi verkkokalvo ja näkö oli parin viikon ajan lähes olematon. Silti pienessä verstaassa alkoi 500 pikkuvaapun valmistus.
– Jätkiä juoksee 10 päivässä kysymässä sitä vaappua ja eihän minulla ollut vielä antaa. Legendaarisesti lähti vaapun pyytävyys.
Vaikka Mikkosella alkaa olla jo ikää, on tehtävälistalla nytkin 200 vaapputilausta. Paineita mies ei kuitenkaan aio enää ottaa. Asiakkaiden kanssa on sovittu, että vieheet valmistuvat Mikkosen voinnin mukaan.
Vieheiden väkertäminen jaksaa kuitenkin vieläkin innostaa – niin mukavilta eri puolilta Suomea tulevat saaliskuvat ja palautteet tuntuvat.
– Se on se suola mikä panee yrittämään eteenpäin, miettimään eteenpäin ja tekemään uusia kokeiluja.
69-vuotias mies oli talvella kahdessa suuressa leikkauksessa, ja olo on ollut kesän korvillakin heikko. Nyt vointi on kuitenkin paranemaan päin. Kesällä on tarkoitus höllätä.
– Minä olen luonteeltani liiankin tottelevainen ja intohimoinen vähän kaikessa. Nyt on elämä ja sairastaminen opettanut, että pitää osata olla ilman työtäkin.
Takapihan verstaalta Mikkonen tuskin silti malttaa pysyä kokonaan poissa. Uusi viehemalli polttelee jo mielessä.