Kaksi vuotta sitten Kim Simonsson meni rikki.
Hän sai kaksoset, tytön ja pojan, joista jälkimmäinen osoittautui synnytyksen jälkeen erityislapseksi.
Pojalla todettiin downin syndrooma.
Simonsson meni paniikkiin, ja voimat lähtivät.
Tuntui, että koko elämä oli pilalla.
– Se oli hyvin itsekeskeistä ajattelua. Olin täysin tietämätön tällaisista asioista, Simonsson sanoo.
Hän oli rakentanut mielessään ruusuisen kuvan tulevaisuudesta lasten kanssa, ja nyt pilvilinna hajosi.
Pariskunta oli yrittänyt saada lapsia jo muutaman vuoden ajan. Kaksoset syntyivät keskosina.
Olo alkoi helpottaa vasta, kun Simonsson tutustui poikaansa pitämällä tätä sylissä. Sitä kutsutaan kenguruhoidoksi.
Simonsson tuli isäksi hieman yli 40-vuotiaana. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän vaikuttaa tyytyväiseltä mieheltä.
Kuulostaa kliseeltä, mutta taiteilija myöntää kasvaneensa aikuiseksi vasta lasten syntymän jälkeen.
Elämä on jo monin tavoin helpompaa lasten kanssa, sillä ne ovat alkaneet nukkua paremmin ja samassa rytmissä.
Vaikka tulevaisuus näyttää valoisammalta, taiteilija miettii yhä toisinaan, miten poika pärjää isona kovassa maailmassa.
- Hän on mahtava tyyppi ja tuo niin paljon rikkautta elämäämme, Simonsson toteaa.
Amerikkalaislehdestä potkua uralle
Fiskarsin pääraitti on lokakuussa lähes tyhjä. Turistit ovat kaikonneet.
Ateljeessaan Simonsson lakaisee lattialta kuivunutta savea löysissä verkkareissa ja t-paidassa.
Taiteilijoista ja käsityöläisistä tunnetulle paikkakunnalle kuvanveistäjä ja tämän puoliso muuttivat kuusi vuotta sitten. Sitä ennen pari asui idyllisessä taiteilijaresidenssissä Tammisaaressa, ja kun kolme vuotta kestänyt määräaikainen työskentelyapuraha päättyi, pari totesi, ettei heistä tule enää millään kaupunkilaisia.
Vuokralle löytyi entinen virkailijatalo Fiskarsin ruukin päärakennuksen kulmilta, ja nyt Simonsson suunnittelee oman talon ja ateljeen rakentamista. Tontti on jo hankittu lähistöltä.
Simonsson on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvistä kuvanveistäjistä, jonka teoksiin voi törmätä taidemuseoissa, näyttelyissä ja muotoilumessuilla.
Hän löi ulkomailla läpi 2000-luvun alkupuolella, kun amerikkalainen toimittaja kiinnostui Simonssonin veistoksista Torontossa Kanadassa.
Sinne Simonsson oli päätynyt silloisen naisystävän mukana. Pari oli tavannut toisensa lasinpuhalluksen kurssilla Taideteollisessa korkeakoulussa, jossa Simonsson opiskeli lasi- ja keramiikkataidetta.
Hän erottui jo opiskelijanäyttelyissä figuratiivisilla eläinveistoksillaan.
Kanadassa Simonsson kävi japanilaisen nykytaiteilijan Takashi Murakamin luennoilla ja innostui tämän veistoksista. Ne räjäyttivät tajunnan.
– En ollut nähnyt mitään vastaavaa nykytaiteessa.
Arvostettuun amerikkalaiseen keramiikkataiteen erikoislehteen ilmestyi juttu punatukkaisesta suomalaismiehestä, joka teki huomiota herättäviä ihmisfiguureja japanilaisen mangan hengessä, ja New Yorkissa sijaitseva taidegalleria kiinnostui.
Ensimmäisessä näyttelyssä oli esillä valkoinen, sylkevä tyttö.
Samaan aikaan Simonsson valmisteli ensimmäistä merkittävää näyttelyään Suomeen. Hänet oli valittu Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 2004.
– Olin puolet viikosta töissä rakennustyömaalla, ja toisen puolen yritin tehdä keramiikkaveistoksia. Oli ihan pikkuisen paineita, Simonsson muistelee.
Alun perin hänestä piti tulla jalkapalloilija.
“Olin 10-vuotiaana vahvasti uskossa”
Fiskarsin päärakennuksen vanhassa puutarhassa Simonsson ravistaa omenapuuta, ja kypsät hedelmät kopsahtelevat maahan.
Taiteilija ajattelee peurojen parasta.
Simonsson oli pikkupoika, kun perhe muutti asumaan 1970-luvun puolivälissä Espoon Kiraan, Kirstinmäen betonilähiöön.
Kotona ei syöty lihaa, eikä katsottu televisiota ainakaan lauantaina. Silloin käytiin kirkossa vanhempien ja sisarusten kanssa, sillä isä ja äiti kuuluivat adventtikirkkoon. Simonssonin äiti oli perinyt uskon omalta äidiltään.
Adventistien mukaan myös alkoholi ja tupakka kuuluivat kiellettyjen asioiden listalle.
Pikku-Kim alkoi pelata jalkapalloa seitsemänvuotiaana ja tahti vain kiihtyi iän myötä.
Talvisin hän harjoitteli lumisessa alikulkutunnelissa potkimalla palloa betoniseinään.
Noin kymmenvuotiaana Simonsson ymmärsi, että hän on vahvasti uskossa. Asia pantiin merkille myös seurakunnassa.
Samoihin aikoihin isä ja äiti erosivat ja perheeseen muutti isäpuoli. Kuri koveni, ja kirkossa käynti väheni. Äiti uskoi Simonssonin mukaan yhä jumalaan, muttei niinkään adventistien kieltoihin. Kotona alettiin syödä lihaa.
Kesätöihin Simonsson joutui jo 14-vuotiaana.
– Siinä on se hyvä puoli, että en pelkää työntekoa, taiteilija toteaa.
Suhde uskoon muuttui murrosiän myötä, ja Simonsson irtautui adventisteista. Se oli kova paikka, mutta adventtikirkko ei enää tuntunut uskonnolta, “vaan vähän hassulta aikuisten rakentamalta meiningiltä”.
Samalla Simonssonilta katosi jumala.
Itsenäistyin varhain
Lukiossa Simonsson tunsi itsensä outolinnuksi.
Espoon ruotsinkielinen Mattlidens gymnasium veti puoleensa raharikkaiden espoolaisten lapsia Westendistä, eikä Simonsson tuntenut oloaan kotoisaksi.
Hänen vanhemmillaan ei ollut nuorena varallisuutta, vaikka äidistä tuli lääkäri ja isästä diplomi-insinööri.
Yläasteella taiteellista Simonssonia kiusattiin, mutta hän pisti takaisin, koska isäpuoli oli opettanut kotona, että se on ainoa tapa selvittää tilanne.
Kiusaaminen loppui siihen.
16-vuotiaana Simonsson ymmärsi, ettei hänestä tule koskaan maailman parasta jalkapalloilijaa.
– Vaikka olin harjoitellut älyttömästi, tajusin, etten ole tarpeeksi nopea.
Jalkapallon sijaan hän keskittyi piirtämiseen, sillä se oli tuntunut koulussa helpolta.
Perspektiivi oli taiteilijanalulle itsestäänselvä asia.
Kotoa hän muutti pois jo 16-vuotiaana ja päätyi asumaan takaisin Kiraan, josta oli tullut 1980-luvulla Espoon ongelmalähiö.
Kirassa Simonsson jakoi pienen yksiön isosiskon kanssa, joka luki yötä päivää lääketieteellisen pääsykokeisiin.
– Itsenäistyin aika nopeasti. Ärsytin varmaan vähän siskoa, mutta hän oli kärsivällinen, Simonsson hymyilee.
Silloin tällöin tuleva kuvanveistäjä havahtui uskonasioiden edessä.
Tuntui vaikealta hyväksyä sitä, ettei Simonssonilla ollut enää jumalaa.
Se oli itse asiassa todella rankkaa.
Veistoksista tuli somehitti
Messuvieraat parveilivat newyorkilaisen galleristin osastolla ja kuvasivat kilvan vihreitä satuhahmoja etenkin Instagramiin Floridan Miamissa vuonna 2015.
Ne olivat Simonssonin sammaltyyppejä (Moss People), joista tuli tapahtuman sometähtiä.
Messuosaston kolme vihreää veistosta herätti niin paljon huomiota, että Simonssonin tilauskirjat täyttyivät.
– Se oli hämmentävää. Meno äityi aivan hulluksi.
Ensi kertaa hän oli esitellyt sammalhahmon Kiasman ystävien huutokaupassa pari vuotta aiemmin, ja nyt teokset revittiin Yhdysvalloissa käsistä.
Simonsson oli vaihtanut New Yorkissa galleristia, ja muutos tuotti tulosta.
Jason Jacques Gallery näki sammaltyyppien potentiaalin ja vei ne oikeaan paikkaan.
Miamin muotoilumessuilla (Design Miami) on hyvä maine ja asiakaskunta.
Seuraavana vuonna galleristi rakensi Simonssonin veistoksille Miamiin kokonaisen seinämän.
Vihreissä, tieteiskirjallisuuden mieleen tuovissa satuhahmoissa on kuitenkin sisäänrakennettu ongelma.
– Ne ovat niin vahvoja ja fotogeenisiä, ettei niitä voi unohtaa, Simonsson sanoo.
Siksi veistoksia ei voi esitellä joka vuosi samassa paikassa. Yleisö janoaa uutta.
Taiteilija on myynyt viime vuosina kahdeksan kymmenestä veistoksesta ulkomaille. Siinä on auttanut myös helsinkiläinen Galerie Forsblom, jonka tallissa Simonsson on Suomessa.
Fiskarsissa oli tänä kesänä laaja, kansainvälinen keramiikkataiteen näyttely About Clay ja Simonsson oli mukana.
Seinälle ripustetun vihreän pinnan edessä seisoi jalustalle nostettu sammaltyyppi vihreä reppu selässään.
Muutos oli alkanut. Itse hahmo oli musta.
