– Ikävä oli aluksi ihan valtava. Kävin iltaisin istuskelemassa Oton huoneessa hänen pehmopupunsa kanssa. Tiedostin, että poika on lähtenyt lopullisesti – ja ihan liian varhain, Satu Huuhtanen muistelee kahden vuoden takaista syksyä kotonaan Kangasalla.
Huuhtasen esikoinen, 16-vuotias Otto Huuhtanen, oli lähtenyt jalkapalloammattilaiseksi Newcastleen Pohjois-Englantiin.
Ilveksen riveissä pikkupojasta asti pelannut maalivahtilupaus oli tehnyt sopimuksen Valioliigaseura Newcastle Unitedin akatemiajoukkueen kanssa.
Tuli paljon sellaisia kommentteja, että ensin lukio ja sitten maailmalle. Mutta ei se urheilussa mene niin. Satu Huuhtanen
Lähtöpäätös oli iso, ja asiaa piti pohtia monelta kantilta. Jo pelkästään välimatka huoletti äitiä:
– Mitä jos jotain tapahtuu, enkä pääse heti auttamaan, kun kilometrejä on välissä niin paljon? Löytääkö Otto kavereita? Viihtyykö hän siellä? Miten elämä sujuu? Entä lukion suorittaminen etänä? Satu Huuhtanen kertoo miettineensä.
– Mutta se auttoi, kun kävimme Newcastlessa ja tapasimme akatemian väkeä. Tutustuimme myös pariskuntaan, jonka luokse Otto pääsi asumaan. Tuli luottavainen olo.
Urheilu-ura ei voi odottaa
Perheen yhteinen päätös syntyi sen jälkeen lopulta helposti. Kaikki ulkopuoliset eivät kuitenkaan ymmärtäneet Oton lähtöä.
– Tuli paljon sellaisia kommentteja, että ensin lukio ja sitten maailmalle. Mutta ei se urheilussa mene niin – pitää tarttua tilaisuuteen silloin, kun se tulee, Satu Huuhtanen kertoo.
– Siinä kohtaa piti pitää pää kylmänä. Ajattelin, että tämä on kuitenkin Oton elämä ja hänen unelmansa. Minun tehtäväni on tukea häntä, vaikka ne haaveet eivät olisi samoja kuin minulla, isovanhemmilla tai muulla lähipiirillä.
Vanhempaa tarvitaan ikävän iskiessä
Kun lapsi lähtee kotoa, on ihan itsestään selvää, että ikävä iskee. Oton pelaaja-agentti Sami Salonen varoitti vanhempia siitä, että parin kuukauden päästä voi tulla soitto, jossa poika ilmoittaa haluavansa kotiin. Silloin vanhempien on tuettava häntä pysymään alkuperäisessä päätöksessä.
– Sanoin Otolle, että soita sitten siinä tilanteessa isällesi – minä varmasti sanon heti, että tule vaan pois, Huuhtanen kertoo.
– Mutta kyllä se oli selvää Otolle, akatemian väelle ja meille vanhemmille, että jos homma ei kerta kaikkiaan toimi, hän voi aina tulla takaisin kotiin. Pääasia, että lähtee kuitenkin kokeilemaan, ettei tule sitten sitä jossittelua myöhemmin.
Satu ja Otto Huuhtanen soittelevat päivittäin, mutta sitä kotiintulosoittoa ei koskaan tullut.
Nyt 18-vuotiaan Oton kolmivuotisesta sopimuksesta on jäljellä vielä vuosi ja hän kertoo tavoittelevansa jatkosopimusta. Jalkapallon lisäksi iso osa elämää ovat lukio-opinnot, joita Otto suorittaa etänä Tampereen aikuislukiossa.
– Elämä on sujunut ihan hyvin, ja täällä on hyvä olla. Isäntäperhe ja joukkuekaverit ovat mukavia. Koko ajan on vähän ikävä, mutta kun täällä asumiseen on tottunut, niin ei se ole niin paha, Otto Huuhtanen vastaa sähköpostiviestiin Newcastlesta.
Ajattelin, että tämä on kuitenkin Oton elämä ja hänen unelmansa. Minun tehtäväni on tukea häntä. Satu Huuhtanen
Suomeen hän pääsee lomalle muutaman kerran vuodessa. Lisäksi tulee lyhyitä piipahduksia U19-maajoukkueen leirien yhteydessä.
– Ikävä iskee aina uudestaan, kun poika on käynyt kotona. Lentokentällä minulla on tippa silmässä, kun vien pojan sinne, Satu Huuhtanen kertoo.
Kotona asuu onneksi vielä Oton 15-vuotias pikkuveli Eetu, lahjakas jalkapallomaalivahti hänkin. Jos Eetu saisi samanlaisen mahdollisuuden kuin Otto, Satu Huuhtanen antaisi hänen mennä.
– En tiedä, olisiko se vaikeampaa, mutta ei taatusti helppoa, hän sanoo.
– Mutta sitten pitäisi varmaan lähteä jo itse perässä.
Urheilu-unelma toi Tampereelle
Leena Sherazerille Sastamalan ja Tampereen välinen tie on tullut tutuksi. Hän ajelee viikoittain katsomaan tytärtään Hannaa, joka muutti vuosi sitten Tampereelle 16-vuotiaana. Matkaan menee vajaa tunti suuntaansa.
– Jalkapallo oli pääsyy, ei niinkään Tampere tai kodista irtautuminen. Sastamalassa ei ollut joukkuetta ja Hannan halu päästä eteenpäin oli niin voimakas, että ajattelin jo sillä päästävän aika pitkälle, Sherazer kertoo.
– Koin, että minun täytyy antaa Hanna mennä toteuttamaan sitä unelmaansa, vaikka hän sitten tulisi takaisin vuoden päästä. Ettei hän voi sanoa jälkeenpäin, etten päästänyt.
Olin itsekin vähän innostunut. Että hei, meidän plikka lähtee nyt katsomaan maailmaa. Leena Sherazer
Hanna Sherazer aloitti viime syksynä opinnot Sammon lukion urheilulinjalla ja pelaa jalkapalloa maalivahtina Ilveksen B-tyttöjen edustusjoukkueessa.
Lukion opettajana Leena Sherazer on nähnyt, että yksin asuminen ei ole nuorille aina helppoa. Oman tyttären lähtö tuntui haikealta ja lopulliselta, mutta myös hienolta.
– Olin itsekin vähän innostunut. Että hei, meidän plikka lähtee nyt katsomaan maailmaa, hän kertoo.
– Mutta matkalla on todellisuus tullut esille. Kyllä nuori joutuu koville yksin asuessaan ja kaipaa tukea. Vaikka on koulu ja urheilu ja paljon kavereitakin, illat harjoitusten jälkeen ovat aika yksinäisiä.
Päivittäiset puhelut helpottavat
Alkuun Hanna asui soluasunnossa, mutta nyt hänellä on oma koti yksiössä koulun lähellä.
Äiti ja tytär soittelevat päivittäin. Jos on vaikeampi hetki, puhutaan pidempään ja äiti saattaa lähteä vaikka käymään Tampereella. Välillä Hannakin käy kotona.
– Hän käy harvoin, mutta vierailut ovat yhtä juhlaa. Käydään saunassa ja lenkillä ja istutaan sohvalla. Toki Hanna välillä näpyttää puhelinta sohvannurkassa ja minä marisen, että ole nyt minun kanssani, Leena Sherazer nauraa.
Jos nuoren motivaatio on tarpeeksi suuri ja motiivi lähteä oikea, siitä vaan. Leena Sherazer
Tyttären kyky hoitaa itsenäisesti asioitaan ja pyörittää omaa talouttaan saavat Leena Sherazerilta kiitosta. Kun opettajan roolissa hän on varoitellut aiemmin vanhempia nuorten aikaisesta kotoa lähdöstä, oman lapsen pärjääminen on tuonut uuden näkökulman asiaan.
– Jos nuoren motivaatio on tarpeeksi suuri ja motiivi lähteä oikea, siitä vaan. Kyllä vanhempi pystyy olemaan taustatukena myös kauempaa. Ja aina voi kotiin tulla takaisin.
Samaa mieltä on myös nyt 17-vuotias Hanna Sherazer. Hän kannustaa nuoria tarttumaan unelmiinsa vaikka ne olisivat kaukana kotoa.
– Ensimmäiset viisi kuukautta olivat pahimmat. Soitin joka ilta enkä ollut yhtään varma, onko tämä sittenkään minun juttuni. Mutta kun rutiinit löytyivät, alkoi pikkuhiljaa helpottaa, hän muistelee.
– Olen itsenäistynyt, aikuistunut ja kasvanut vuoden aikana ihmisenä tosi paljon. Tämä on ollut huikea kokemus ja matka jatkuu vieläkin.