Helsinkiläinen Johanneksenkirkko hehkuu valoa ja väriä. Goottilainen pyhättö resonoi kolmentoista muusikon säestämää Mikko Joensuun henkilökohtaista evankeliumia. Siinä kaikuvat americana, lapsuuden kuorot, usko, epätoivo ja ikävä.
Pyhä on läsnä niin, että sen edessä ateistikin putoaa polvilleen.
Tämä ei ole Amerikka, ei baptistikuoro Harlemissa toivorikkaana sunnuntaina. Tämä on Helsinki, häkeltyneenä toukokuisena perjantaina Amen I -albumin julkaisukonsertissa. Ja nyt yleisön pitäisi laulaa.
Kuiskauksesta se alkaa. Koska ujostuttaa, seurataan vieruskaveria, sovitetaan volyymi toiseen. Mikko Joensuu haluaa saada Sunshine -gospelin viisi lapsekasta riviä nauhoitettua Amen II -albumille. Kaikki haluavat auttaa.
Lopulta melkein kaikki laulavat ääneen, uskaltavat yhdessä. Siitä tulee hyvä olo, lämmin ja turvallinen.
Lapsuuden laulukirja
Yhdessä laulamisen riemu Jumalan kunniaksi, siitä alkoi myös Mikko Joensuun rakkaus musiikkiin.
– Helluntaiseurakunnan yhteislaulut ovat ensimmäinen musiikkini. Laulan usein itsekseni niitä lauluja, joita olen laulanut siellä nelivuotiaana.
Mikko Joensuu ei ainoastaan laula lapsuutensa lauluja, vaan kirjoittaa niitä uudelleen. Suuri osa seurakunnan musiikista oli käännöskappaleita amerikkalaisen helluntailiikkeen tai baptistien laulukirjoista. Noiden laulujen tapa kuljettaa melodiaa on Joensuun kolmen Amen-albumin syvää ydintä.
– Tunnen suurta lämpöä sellaiseen lähestymistapaan, että sävel voi olla lapsenomaisen yksinkertainen, keveä ja kaunis, mutta asia, josta lauletaan, voi olla jopa hämmentävän epätoivoinen.
Sama ristiriita vetoaa Joensuuhun myös countrymusiikissa.
– Jenkkicountryssä on tavallista, että esimerkiksi Porter Wagoner ja Dolly Parton laulavat riemukkain ilmein toistensa pettämisestä ja studioyleisö taputtaa innoissaan. Minusta siinä on jotain turvallista, että voi käsitellä kauniin, positiivisen kappaleen kautta omaa elämää järisyttäviä teemoja.
Oman elämänsä järisyttäviä teemoja Mikko Joensuu on käsitellyt myös vähemmän kevein sävelin. Amen-albumitrilogiassa on myös niitä lauluja, joissa yksinäisen etsinnän tueksi ei löydy kuoroa.
Vuosien hiljaisuuden jälkeen mammuttimainen Amen
Vuonna 2008 suomalainen musiikkilehdistö löysi uuden lempilapsen. Joensuu 1685 -yhtye sulatti omintakeisella indiellään rockpoliisien sydämet. Bändin esiinmarssi poiki palvovia keikka-arvioita ja Rumban vuoden kotimainen albumi -palkinnon.
Sitten odotettiin toista levyä, jota ei tullut. Sitten odotettiin Mikko Joensuun soololevyä. Sitä saatiin odottaa pitkään.
Yksi syy siihen saattoi olla. että Mikko Joensuulla oli tosi paha olla ja toinen se, että hän louhi kokonaista vuorta. Se otti aikansa.
– Olin vuosien ajan henkisesti huonovointinen. Tein kappaleita, mutta en muuta musiikkiin liittyvää. Säveltäminen oli jonkinlainen meditaation muoto. Minulla ei ollut mitään tarvetta julkaista, eikä energiaa siihen.
Kun olo helpottui, Joensuu huomasi tehneensä yhden levyn sijaan kolme. Niistä kaksi on nyt julkaistu ja viimeistä Joensuu hioo parhaillaan.
– En missään vaiheessa tarttunut järkäleeseen, vaan tein järkäleen ja jotenkin sitten havahduin siihen, että tämä on järkäle. Kun tajusin, että kappaleista muodostuu kolmen albumin kokonaisuus, ajattelin ensin, että ne on pakko julkaista yhtä aikaa. Sitten tajusin, että ne tarvitsevat ilmaa ympärilleen.
Joensuu ei hylännyt ainoastaan Jumalaa
Monessa lehtijutussa Amen-trilogia on summattu matkaksi, jonka varrella helluntailainen Joensuu hylkäsi Jumalan. Ensimmäinen levy kuvaa epätoivoa ja etsintää, toinen vastauksen saamista ja kolmas irtipäästämistä.
Ei se väärä tulkinta ole, mutta Joensuun mielestä ohut. Ensimmäiset kappaleet syntyivät, kun hän oli parikymppinen. Tänä vuonna hän täytti kolmekymmentä. Siinä ikävaiheessa moni käy sisäisen painin itsensä kanssa siitä, mihin uskoo, mitä etsii ja kuka on. Niin teki myös Mikko Joensuu.
– Amen kuvaa suhdettani uskoon, mutta tavallaan se näyttäytyy itselleni aika pienenä asiana kokonaisuudessa. En ole oikeastaan ikinä edes pitänyt itseäni minään hc-uskovaisena.
Joensuu hyvästeli paljon muutakin kuin uskonnon.
– Hyvästelen kaiken, mitä olin siihen mennessä ihmisenä oppinut. Hyväksyin sen, että voin jatkaa millä tahansa eväillä, joita haluan matkaani ottaa.
Yksi niistä asioista, joita hän halusi jättää taakseen, oli masennus. Sen työstämisessä Jumala oli peili, väline mahdottomien asioiden käsittelemiseen.
– Ensimmäisellä levyllä kävin läpi sitä, mikä päässä on vikana, kun asiat eivät mene niin kuin ne ovat ennen menneet. Jumala oli tapa ripustaa ahdingon tunteet johonkin abstraktiin. Totta kai siitä tulee hieman katkeraksi Jumalalle, jos tähän asetetut odotukset eivät täyty.
Uskonnollisessa yhteisössä varttunut Joensuu pitää Jumalaa luontevana parina väittelyssä, vaikka todellinen kiistakumppani löytyy oman pään sisältä.
– Itselleni on vahvasti juurtunut se ajatus, että on luontevaa heittää Jumalalle myös paskaa. Samalla on jopa omasta mielestä absurdia käydä jonkin tällaisen entiteetin kansa pohdintaa siitä, mitä mielen sisällä tapahtuu. Oikeastaan käyn niissä biiseissä dialogia itseni kanssa.
“Uskonto on Suomessa jotenkin omituinen asia”
Ne kappaleet, joissa Mikko Joensuu oikeasti laulaa Jumalasta, on laskettavissa muutamalla sormella. Enimmäkseen hän käsittelee ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen ongelmia.
– Koska olen koko elämäni ollut uskovainen ja marinoitunut siinä kulttuurissa, se on minulle luontainen tapa sanoa asioita. Enimmäkseen uskonnollisuus teksteissä on kielikuvia. Jos olen tehnyt väärin itseäni tai muita kohtaan, saatan käsitellä sitä synnin teeman kautta.
Se, että uskosta, uskon vaikutuksesta ja uskosta luopumisesta puhutaan, on Joensuun mielestään hyvä.
– Uskontoa pidetään Suomessa jotenkin omituisena asiana ja sitä pohditaan kovin vähän. Se, miten me liitämme mielessämme odotuksia joihinkin asioihin, vaikuttaa yhteiskuntiin ja ennen muuta yksilöön. Uskonnot muovaavat kokonaisia kulttuureja.
Koska uskonto on Suomessa omituinen asia, se on sitä myös suomeksi, arvelee aina englanniksi laulava Joensuu. Lyriikat, jotka ovat luontevia englanniksi olisivat todennäköisesti todella korneja suomeksi.
– Uskoon liittyvät teemat ovat paljon lähempänä englantia puhuvien maiden populaarikulttuuria. Luontevuus, jolla uskonnollisia kielikuvia käytetään, ehkä pitää sen jumalapuolen etäämpänä ja tunne on se, joka välittyy. Jos laulaisin suomeksi, voisi Jumala korostua liikaa.
Mikko Joensuu saa viimeisen Amenin valmiiksi vuodenvaihteen tienoilla ja levy lähtee maailmalle keväällä. Vaihtuvatko sen jälkeen laulujen raamit? Viimeisellä albumilla kun kuitenkin lasketaan irti myös uskonnosta.
Ei se miestä toiseksi muuta.
– Olen valjastanut niin monta asiaa uskonnon teemojen ympärille, että varmasti on itselleni luontevaa käyttää tällaisia metaforia jatkossakin. Jos joku sanoisi, että tämä ei ole jostain kulmasta katsottuna relevanttia tai pätevää, niin ei sitä mihinkään silti saa pyyhittyä.
Tapaamme joka sunnuntai kulttuurivieraan, jolla on ajankohtaista asiaa.