Punaposkinen pikkutyttö katsoo suoraan kameraan päiväkodin aidan takaa. Lapsella on punainen Enstex-haalari ja sen päällä vaaleansiniset kurahousut. Päässä villainen kypärämyssy, joka on ulkoleikkien tuoksinassa valahtanut osittain tytön toisen silmän päälle.
Kameran linssiin katsovista silmistä paistaa luottamus ja kiintymys kuvan ottajaa, omaa isää kohtaan. Lapsi tietää, että kuvan ottamisen jälkeen isä nostaa syliin ja korjaa alas valahtaneen myssyn asentoa.
Noin 40 vuoden päästä on samanlainen kalpeankuulas talvipäivä. Aikuiseksi kasvanut tyttö leikkaa lautasella olevan pihvin ja keitetyt porkkanat paloiksi. Kysyy, otatko haarukan vai lusikan. Asettaa lautasen harmaatukkaisen kumaran miehen, isänsä, eteen.
Hoitovastuu on armoton despootti, ja kun se käskee sinä hyppäät, mieluiten heti.
Huolenpitäjän roolit ovat vaihtuneet. Erona vain on, että nyt apuna ei ole päiväkotijärjestelmää. Kunnan kotihoito pyörähtää auttamassa sen minkä voi, mutta vartissa ei hoideta kuin yksi asia kerrallaan. Hoitovastuu on valunut aikuisille lapsille.
Kun omat vanhemmat haurastuvat, mitataan lähimmäisenrakkaus isolla vaakakupilla. Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ja vaimonsa Kirsi Hiilamo varoittelivat jo viisi vuotta sitten “omaishoivavaltiosta”, jossa keski-ikäiset naiset uupuvat lasten ja vanhempien hoidon puristuksessa.
Mukavasti rullaava keski-ikäisen arki järkkyy, kun kotihoidosta soitetaan kesken työpäivän. Elämään ilmestyy uusi käskyttäjä nimeltä Hoitovastuu. Se ei kysele, huvittaisiko sinua saattaa äitisi hammaslääkäriin tai hakea isällesi lääkkeitä apteekista.
Auttamista pidetään itsestäänselvänä. Hoitovastuu on armoton despootti, ja kun se käskee sinä hyppäät, mieluiten heti.
Älkää ymmärtäkö väärin. Minun mielestäni läheisten ihmisten auttaminen kuuluu hyvään ihmisyyteen. Mutta vanhusten laitoshoidon alasajaminen ja kotihoidon resurssien niukkuus ovat johtaneet tilanteeseen, jossa vastuu vanhuksista on yhä raskaammin omaisten harteilla.
Meitä keski-ikäisiä auttajia on jo satojatuhansia. Me olemme pudonneet triplahoitoloukkuun.
Triplahoitoloukussa olevaan ikäluokkaan kohdistuu odotuksia kolmelta suunnalta: jatkuvasti muuttuva työ, aikuistuvat lapset ja vanhenevat vanhemmat. Kun tähän lisätään omat elämänhaaveet, lisääntyvät krempat ja keski-iän kriisit, niin jaksaminen voi olla tiukilla.
Tilanne on uusi ja se herättää ristiriitaisia tunteita. Triplahoitoloukku surettaa, ahdistaa ja kiukuttaa. Enhän minä tällaista tilannut! Nyt on minun vuoroni nauttia elämästä!
Täällä hoetaan maanisesti mantraa, jonka mukaan ”ihmisen on hyvä olla kotonaan niin kauan kuin mahdollista.”
Oman riittämättömyyden ja osaamattomuuden tunnustaminen tekevät kipeää. Vauvan syntyessä vanhempia opastetaan kädestä pitäen hoitamaan lasta, mutta kuka opastaa keski-ikäistä hoitamaan äitiään ja isäänsä?
Entä miten toimitaan, kun apua tarvitaan kesken työpäivän? Ylen politiikan toimittaja Robert Sundman kyseli perustellusti blogissaan, miksi omaisen hoitamiseen täytyy käyttää lomapäivä ellei halua menettää palkkaansa siltä päivältä. Sairaan lapsen hoitaminen sen sijaan ei yleensä ole palkasta pois.
Vanhusten hoitoon käytetään Suomessa selvästi vähemmän rahaa kuin muissa Pohjoismaissa. Täällä hoetaan maanisesti mantraa, jonka mukaan ”ihmisen on hyvä olla kotonaan niin kauan kuin mahdollista.” Tämä on johtanut laitospaikkojen vähentämiseen ja vanhuspalvelujen alasajamiseen juuri siinä vaiheessa, kun suuret ikäluokat alkavat tarvita apua.
Samaan aikaan neli-viisikymppisten pitäisi jaksaa aiempia sukupolvia pidempään työelämässä. Nuorimpia ikäluokkia kurittava eläkeleikkuri odottaa säälimättä niitä, jotka uupuvat liian varhain.
”Omaisilla on aivan liian suuri vastuu,” täräytti gerontologian professori Marja Jylhä vastikään Ylen A-studion keskustelussa vanhusten kotihoidon tilasta. Peruspalveluministeri Krista Kiuru myönsi samassa keskustelussa, että meillä on liian huonokuntoisia asukkaita kotona. Parempaan vanhustenhoitoon aiotaan kuulemma tällä hallituskaudella satsata lisää rahaa.
Sitä satsausta odotellessa sadattuhannet keski-ikäiset tekevät minkä voivat. Juovat lounaan päälle kahvit, pyyhkivät ohimennen ruokaroiskeet mikroaaltouunin seinistä ja keräävät roskapussit mukaansa.
Eteisessä entinen Enstex-haalarinen pikkutyttö vetää ylleen tekniset urheiluvaatteet. Kiinnittää päähänsä kypärämyssyn sijaan pyöräilykypärän ja kääntyy halaamaan vanhempiaan hyvästiksi.
He kiittävät avusta. Katsovat kauniisti kohti, silmistä paistaa luottamus ja kiintymys lähtijää, omaa tytärtä kohtaan. Eipä mitään, sanoo tytär, te hoiditte aikoinaan minua ja lapsiani, nyt on minun vuoroni hoitaa teitä.
Ulko-oven painuessa kiinni saattaa olla, että kaikkien silmät hetkellisesti sumentuvat.
Paula Tiessalo
Kirjoittaja on terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, jonka intohimona on yrittää ymmärtää itseään ja muita. Hän kiittää sydämensä pohjasta kaikkia hoitoalan työntekijöitä ja toivoo heille jaksamista.
Aiheesta voi keskustella 24.02. klo 23.00 asti.