Poliisit kamppailevat kelvottomien työtilojen kanssa ympäri Suomea.

Viimeisin tapaus tulee Vantaan Tikkurilasta. Yli 50 ihmistä joutui toukokuussa siirtymään Itä-Uudenmaan poliisilaitoksen pääpoliisiasemalta väistötiloihin sisäilmaoireilun vuoksi.

– Tiloista on löydetty erilaisia sädesieniä ja ilman epäpuhtauksia, jotka on todettu sellaiseksi että niistä on haittaa ja vaaraa terveydelle, Rantala kertoo väistötiloissa parinsadan metrin päässä poliisitalosta.

Tilanne alkoi Rantalan mukaan yllättäen keväällä. Henkilökunta sai muun muassa hengitystie- ja silmäoireita.

Löydöksiä on tehty vain muutamasta huoneesta, mutta väistöön siirrettiin huoneiden ympäriltä koko noin 40 hengen talousrikosyksikkö, osa hallintohenkilökuntaa ja laitoksen johto, mukaan lukien poliisipäällikkö Kari Rantala.

Talousrikosyksikkö saatiin mahtumaan Helsinkiin Malmin poliisitaloon. Hallinnon väistötilat ovat vanhassa virastotalossa, jonka toisessa päässä on myös todettu sisäilmaongelmia ja joka on määrä purkaa syksyllä.

Ongelmia useilla asemilla

Sisäilmaongelmia on ainakin viidellä isolla ja yhdellä pienemmällä poliisiasemalla. Yle kertoi aiemmin tällä viikolla Oulun poliisin toissasyksynä rajusti kärjistyneestä oireilusta.

Vantaan poliisijohto kävi Oulussa kysymässä neuvoa toimintatavoista, kun oireita keväällä tuli.

– Kyllä kokonaiskuva kiinteistöistä näyttää aika synkältä. Koko ajan tehdään korjaavia toimenpiteitä, eikä käsiä voi nostaa pystyyn koska kyse on henkilöiden terveydestä, sanoo Poliisihallituksen materiaalihallintopäällikkö Jouni Jantunen.

Tilannetta kuvaa hyvin myös se, että uudet poliisiasemat on otettu tänä ja viime vuonna käyttöön peräti neljässä kaupungissa: Lahdessa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Kotkassa. Kaikissa oli taustalla pitkittyneitä sisäilmaongelmia.

Alan ammattijärjestö Suomen Poliisijärjestöjen Liitto (SPJL) sanoo suoraan, että tilanne vaikeuttaa jo päivittäisten töiden hoitamista. Erityisesti tämä näkyy tutkintapuolella, jossa työ tehdään valtaosin sisätiloissa.

– Kyllä ongelmat näkyvät päivittäisessä henkilöstötilanteessa. Poliisimiesten määrä paperilla ei ole tärkeää, vaan se moniko on rivissä. Tilojen täytyy olla terveet ja turvalliset, jotta pystytään tekemään tulosta, SPJL:n puheenjohtaja Jonne Rinne sanoo.

Rinteen mukaan tilanne tulisi saada äkkiä kuriin.

– Tätä työtä tehdään veronmaksajien rahoilla. Ja jokaisella meillä on vain yksi terveys.

Vakavin tilanne Tampereella ja Jyväskylässä

Poliisin toimitilat ovat valmistuneet pääosin 1960–1980-luvuilla. Tilat ovat monessa paikassa käyttöikänsä päässä, ja rakennuskannassa on runsaasti korjausvelkaa.

Isoimmista ongelmista on kärsitty Oulun lisäksi Tampereella ja Jyväskylässä. Jyväskylän poliisitalo on ollut erikoinen murheenkryyni.

Oireilu alkoi vuonna 1998 käyttöön otetussa talossa lähes samantien, ja jo vuonna 2007 alkoi mittava peruskorjaus. Ongelmat eivät ole kuitenkaan hellittäneet. Kuluvan vuoden aikana jopa kolmannes 270 työntekijästä on ilmoittanut oireista. Oulun tavoin oireilu oli vakavinta poliisivankilassa, joka suljettiin tammikuussa. Kiinniotettuja on kuskattu pisimmillään Tampereelle asti. Sen jälkeen poliisitalon sisäpihalle on valmistunut väliaikainen konttiputka.

Tampereella pääpoliisiaseman vanha osa eli niin sanottu A-talo on surkeassa kunnossa. Osa väestä on väistötiloissa, mutta päätöstä mahdollisesta uudesta poliisitalosta ei ole vielä tehty. Myös uudemmassa B-talossa on tehty rakennetiivistyksiä.

– Sokkelit olisivat uudessa talossa jo korkealla, jos olisi alusta asti toimittu ripeästi. Taloon on laitettu paljon rahaa. Nyt ongelmaan on paneuduttu, ja tällä hetkellä näen tilanteen hieman valoisampana, Sisä-Suomen poliisilaitoksen työsuojeluvaltuutettu Veijo Niemi kertoo Tampereen tilanteesta.

Niemi on ollut työsuojeluvaltuutettuna useita kausia ja todistanut leväperäisyyksiä.

– A-taloon tehtiin vuonna 1993 remontti, jossa talo purettiin luurangoksi asti. Oli sateinen kesä, mutta työt tehtiin ilman huputusta. Muistan yhä, miten karmealta lupapalveluaula näytti. Rakennusmiehet olivat tehneet vanhoista ovista pitkospuut, joita pitkin he kulkivat kun lattia lainehti vedestä, Niemi sanoo.

– B-talon kiinniottotiloissa taas asiakkaiden kuset levisivät käytävälle vuosikausia. Se oli rakenneongelma. Kun päihtyneet asiakkaat virtsasivat ohi pytyistä, kuset valuivat käytävälle jossa niitä kuivailtiin. Tämä sai jatkua pitkään, ennen kuin rakennevirhe korjattiin.

Senaatti myöntää vakavuuden

Valtion kiinteistöliikelaitos Senaatti-kiinteistöt hallinnoi isoa osaa poliisitaloista.

– Totta kai tilanne on vakava, kun on tällaisia ongelmia. Varmaan yksittäisenä syynä on se, ettei ole oikea-aikaisesti lähdetty kaikkiin tarpeellisiin korjauksiin, Senaatin toimialajohtaja Riitta Juutilainen sanoo.

Ongelmat kietoutuvat rahaan. Senaatti ja Poliisihallitus eivät ole löytäneet yhteistä linjaa tilojen saamiseksi ajoissa kuntoon. Peruskorjaukset ja toiminnalliset muutokset ovat mittavia, kun 1960–80-luvun rakennuksia päivitetään 2020-luvun tarpeisiin.

Tilannetta hankaloittaa se, että poliisi joutuu maksamaan sitä korkeampia vuokria, mitä enemmän tiloihin ja tilamuutoksiin on investoitu rahaa. Senaatti ei osaa arvioida poliisitalojen kokonaiskorjausvelkaa.

– Toiminnallisia muutostarpeita on paljon, ja kohteiden vaativuuden vuoksi korjausten suunnittelu vie aikaa, Juutilainen sanoo.

Senaatti on kartoittanut poliisitalojen tilannetta. Tarkempi kartoitus valmistuu sen mukaan vasta syksyllä, eikä Yle saanut korjaustarpeista kohdekohtaisia tietoja.

Toisaalta kaikki SPJL:n puheenjohtaja Rinnettä myöten vakuuttavat, että asennemuutos näkyy. Ongelmiin on herätty, eikä Oulun poliisilaitoksen kaltaisia umpisolmuja pitäisi enää syntyä. Senaatti on tehostanut muun muassa kiinteistöjen ennaltaehkäisevää seurantaa.

Remontit venyvät, oireet pahenevat

Poliisien terveyden kannalta pahinta on, että sisäilmaongelmien korjaaminen venyy helposti vuosien mittaiseksi.

Samalla oireilu usein laajenee, eli tilojen käyttäjät maksavat odottelusta terveytensä heikkenemisellä. Oireilu on yksilöllistä, joten missään kohteessa kaikki eivät saa oireita.

– Ajan kuluminen ja asioiden pitkittyminen on ihmiselle rankka juttu, poliisien ammattijärjestö SPJL:n puheenjohtaja Jonne Rinne sanoo.

– Usein tutkitaan paljon, mutta mitään ratkaisevaa ei löydy. Olen mukana useissa selvityksissä ja työryhmissä, mutta mistään ei edelleenkään löydy yhtä luotettavaa mittaria, joka kertoisi milloin altistusta on liikaa.

Vantaalla taloon on päätetty tehdä peruskorjaus. Työntekijöille eli kaikille poliiseille, tuomioistuinväelle ja syyttäjänvirastolle etsitään nyt yhteistä väistötilaa.

Evakosta on tulossa pitkä: ajatus on, että poliisit voisivat muuttaa korjattuihin ja laajennettuihin tiloihin vuonna 2022.

– Peruskorjaus on ollut tulossa joka tapauksessa. Mutta sisäilmaongelmat ajoivat meidät väistöön jo nyt, sanoo poliisipäällikkö Kari Rantala.

Oireilusta on luvassa pian lisätietoa. Turun yliopisto selvittää parhaillaan poliisien oireilun laajuutta koko maassa.

Tammikuussa 1947 Turussa asunut Erkki Leskinen lähti suorittamaan varusmiespalvelustaan. Leskinen määrättiin laivastoon, ja jäiden lähdettyä raivaamaan miinoja Suomenlahdelta.

Leskisen palvelupaikka oli tykkivene Karjala. Häneltä, sen enempää kuin muitakaan varusmiehiltä, ei kysytty halukkuutta miinanraivaukseen. Määräys mikä määräys.

– Ei sitä kukaan kysynyt, että haluaako vai ei, Leskinen muistelee.

Työn vaarallisuudestakaan ei nuorilla miehillä oikein ollut käsitystä.

– Ei me sitä sen enempää ajateltu, että se olisi ollut vaarallista, nykyään Naantalissa asuva 91-vuotias Erkki Leskinen kertoo.

Erkki Leskinen on valittu paljastamaan maanantaina 9. heinäkuuta Miinanraivaajien muistomerkki Turussa Aurajoen rannalla. Seremonia on osa Merivoimien 100-vuotisjuhlallisuuksia.

Vihollinen vaani pinnan alla

Toisen maailmansodan jäljilta Suomenlahti oli täynnä merimiinoja. Niitä oli arviolta 60 000. Niiden raivauksen hoitivat pääasiassa nuoret varusmiehet. Monet heistä eivät olleet koskaan ennen edes nähneet merta.

Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin. Johanna Pakola

Urakka kesti viisi vuotta, kesästä 1945 vuoteen 1950.

– Olot olivat aivan hirveät, mihin nämä nuoret pojat laitettiin, sanoo aiheesta kirjan kirjoittanut turkulainen tietokirjailija Johanna Pakola.

Pakolan teos on nimeltään Varusmiehet miinasodassa – merimiinojen raivaus 1945–1950. Hän vertaa varusmiesten tilannetta sotatilaan, jossa vihollinen vaanii pinnan alla.

– Se oli yksi maailman laajimpia miinanraivausoperaatioita, mitä on koskaan toteutettu, Pakola sanoo.

Neuvostoliitto vei laivat

Suomenlahden miinanraivauksessa kuoli noin kolmekymmentä raivaajaa. Heistä kymmenkunta oli varusmiehiä.

Miinanraivaajien kalusto oli surkeaa. Syynä epämääräiseen miinanraivauskalustoon oli Neuvostoliiton vaatimat sotakorvaukset.

– Neuvostoliitto oli vaatinut Suomelta sotasaaliiksi lähes kaikki järkevät alukset, Pakola sanoo.

Niinpä miinanraivaukseen jouduttiin haalimaan siviilialuksia ympäri Suomen. Sisä-Suomen järvialueilta raivauksiin osallistui esimerkiksi runsaasti hinaajia.

Miinanraivauksessa aluksia piti olla paljon. Tästäkin piti Neuvostoliitto ja liittoutuneiden valvontakomissio huolen.

– Suomella piti olla vuosittain miinanraivauksessa 200 alusta ja 2 000 miestä. Ja ensimmäiseksi raivattiin ne väylät, jotka olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, Pakola sanoo.

Varusmiehet joutuivat miinanraivauspuuhiin, sillä sodan jälkeen puolustuvoimien miehistöä kotiutettiin. Käytännössä ainoaksi mahdollisuudeksi jäi valjastaa tehtävään varusmiehiä.

Pahimmalta vältyttiin

Tykkivene Karjalan kotisatama oli Turun Pansiossa, mutta Leskisen kesä ja syksy menivät pääosin Suomenlahdella miinoja raivatessa. Päivät etsittiin miinoja, ja yöt vietettiin usein laivassa jonkun saaren kupeessa suojassa.

Yksi vaarallisimmista tilanteista on jäänyt syvästi mieleen. Päivällä miinoja raivatessa yksi miinoista oli tartunut kiinni raivauskalustoon kenenkään huomaamatta.

– Ilmeisesti sitä oli raahattu laivan perässä koko päivän. Se huomattiin vasta illalla, kun laiva pysähtyi ja miina pullahti pintaan, Leskinen kertoo.

Tämän jälkeen miina hinattiin takaisin ulapalle ja upotettiin. Läheltä piti tilanne oli ainoa Leskisen kohdalle osunut.

Miinoja raivattiin neljällä tavalla

Erkki Leskisen mukaan miinojen raivaaminen oli periaatteessa yksinkertaista puuhaa. Miinanraivausaluksilla ajettiin pitkin merta ja etsittiin miinoja.

Aluksista roikkui mereen vaijereita, joissa oli leikkurit. Ne katkaisivat pinnan alla olevien miinojen kiinnitysvaijerit, jolloin miinat pulpahtivat pintaan.

Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan. Erkki Leskinen

Miinojen tuhoamisessa oli käytössä neljä tapaa. Ampuminen, purkaminen, räjäyttäminen, upottaminen tai näiden yhdistelmät. Tykkivene Karjalassa käytettiin 20 millimetrin Madsen-tykkiä, jolla oli tarkoitus räjäyttää miinat ampumalla niitä.

– Harvoin ne kuitenkaan räjähtivät osumasta. Usein niihin vain tuli reikä ja ne upposivat meren pohjaan.

Vaararahaa ja miinarahaa

Monet miinanraivaukseen osallistuneet varusmiehet olivat kotoisin Turun seudulta. Niin Erkki Leskinenkin, joka tosin oli syntynyt Karjalan kannaksella Uudellakirkolla. Sieltä perhe lähti evakkoon Turkuun vuonna 1944.

Leskinen muistelee, että hänen aikanaan olisi ollut seitsemän raivausosastoa, jotka ajoivat ympäri Suomenlahtea. Käytössä olivat sekä neuvostoliittolaisten että suomalaisten miinakartat, joiden ansiosta miinakentät olivat tiedossa.

Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä, tavallinen vaararaha oli 200 markkaa. Erkki Leskinen

Jotain hyvää miinanraivauksessa tavalliseen varusmiespalvelukseen verrattuna kuitenkin oli. Normaalin päivärahan lisäksi maksettiin vaararahaa ja miinarahaa.

– Jokaisesta miinasta, joka löydettiin, saatiin 1 000 markkaa. Se jaettiin koko osaston kesken, että siitä tuli muutama markka joka miehelle, Leskinen selittää.

Vaararahan suuruus puolestaan riippui siitä, kuinka vaarallinen miinakenttä oli. Vaararahaa maksettiin niiltä päiviltä, kun oltiin raivaustöissä.

– Erikoisen vaarallisesta miinakentästä saatiin 300 markkaa päivässä. Tavallinen vaararaha oli 200 markkaa.

Vaararaha maksettiin varusmiehille palvelusajan päätyttyä. Kun Erkki Leskinen lähti siviiliin, hän sai syksyllä 1947 käteensä 40 000 markkaa. Nykyrahassa se olisi noin 2400 euroa.

– Olihan se siihen aikaan iso raha. Ostin niillä rahoille itselleni puvun, se maksoi 10 000 markkaa.

Laivojen parissa koko elämä

Sodan jälkeen Erkki Leskinen opiskeli laivanrakennusinsinööriksi. Suurimman osan työurastaan hän työskenteli Turussa Chrichton-Vulcanilla, josta myöhemmin tuli Wärtsilän Turun-telakka.

Kiinnostava yksityiskohta on, että tykkivene Karjala, jossa Leskinen varusmiehenä raivasi miinoja, oli rakennettu juuri Chrichtonin telakalla Turussa vuonna 1918. Laiva romutettiin Saksassa vuonna 1953.

Erkki Leskinen jäi eläkkeelle vuonna 1992. Työuransa jälkeen hän on toiminut Turun Miinanraivaajakillassa. Tällä hetkellä hän on killan varapuheenjohtaja. Jäseniä on yli kuusikymmentä.

Killan tehtävänä on miinanraivaajaveteraanien tukeminen ja perinnön ylläpito. Yksi osa tätä on Miinanraivaajien muistomerkin huominen paljastustilaisuus. Aiemmin muistomerkki oli Korppolaismäen Lyhytpuistossa, mutta se haluttiin arvokkaammalle paikalle Forum Marinumin ja Suomen Joutsenen lähelle.

Erkki Leskinen suhtautuu kunniatehtäväänsä seremoniassa miinanraivaajan tyyneydellä.

– Täytyy kai täältä saaresta sinne tulla, kun on pyydetty, Leskinen kertoo kesäpaikastaan Turun saaristosta.

Italia haluaa, etteivät kansainvälisten operaatioiden alukset toisi Italian satamiin Välimereltä pelastettuja turvapaikanhakijoita ja siirtolaisia.

Sisäministeri Matteo Salvini aikoo esittää vaatimuksen torstaina EU:n sisäministerien kokouksessa Innsbruckissa Itävallassa.

– Torstaina tuon Euroopan pöytään Innsbruckissa vaatimuksen sulkea Italian satamat kansainvälisten operaatioiden aluksilta, Salvini ilmoitti Twitter-tilillään.

– Ikävä kyllä Italian hallitukset ovat viiden viime vuoden aikana allekirjoittaneet sopimuksia, jotka sallivat kaikkien alusten tuoda siirtolaisensa Italiaan.

Salvini ilmoitti asiasta sen jälkeen, kun irlantilainen partioalus Samuel Beckett oli tuonut yli sata mereltä pelastettua siirtolaista Sisiliaan Messinan satamaan.

Alus kuuluu EU:n Sophia-operaatioon, joka perustettiin 2015 taistelemaan ihmissalakuljetusta vastaan.

Lisäksi EU:n raja- ja merivartiovirastolla Frontexilla on Välimerellä Triton-operaatio, joka toimii ihmissalakuljetusta vastaan.

Italian hallitus haluaa sulkea satamat siirtolaisilta

Italian uusi hallitus on asettanut tavoitteekseen, ettei Italiaan saapuisi enää meritse turvapaikanhakijoita.

Oikeistolaista Liiga-puoluetta johtava Salvini on kieltänyt siirtolaisia mereltä pelastavien hyväntekeväisyysjärjestöjen aluksia saapumasta Italian satamiin.

Sitten vuoden 2014 Italiaan rannikolle on saapunut noin 650 000 siirtolaista, pääosin Afrikasta ja Lähi-idästä. Monet heistä tosin pyrkivät eteenpäin pohjoiseen muihin EU-maihin.

Italiaan on sisäministeriön torstaina julkistamien lukujen mukaan saapunut 16 687 siirtolaista tänä vuonna, noin 11 000 Libyan kautta.

Tämä on 80 prosenttia vähemmän kuin viime vuonna samana ajanjaksona.

Aiheesta aiemmin:

Yksikään pelastuslaiva ei ole liikkeellä Välimerellä – Järjestöt: "Varaudumme satoihin tai tuhansiin kuolonuhreihin" 6.7.2018

Siirtolaisten vene kaatui Libyan rannikon lähellä – Noin sadan ihmisen pelätään kuolleen 29.6.2018

Asiantuntija: Sopu siirtolaiskriisin hoidosta voi helpottaa sekä EU:n että turvapaikanhakijoiden tilannetta 29.6.2018

"Italia ei voi olla Euroopan pakolaisleiri" – uusi sisäministeri vaatii EU:lta solidaarisuutta pakolaisten hoidossa 4.6.2018

Italian uusi johto pitää kiinni tavoitteestaan karkottaa jopa satojatuhansia siirtolaisia 2.6.2018

Japanissa ainakin 85 ihmistä on kuollut kaatosateiden aiheuttamissa tulvissa ja maanvyöryissä, kertoo Japanin yleisradio NHK. Kuolonuhrien määrän oletetaan vielä nousevan. Kymmeniä ihmisiä on kateissa.

Satojen ihmisten on kerrottu loukkaantuneen, ja lukuisia koteja on tuhoutunut täysin. Sadevedet ovat niin ikään vallanneet kokonaan joitakin kyliä, joiden asukkaat ovat kiivenneet katoille turvaan odottamaan apua.

Ennätysmäiset sateet ovat koetelleet saarivaltion keski- ja länsiosia. Pelastustöihin on hälytetty kymmeniätuhansia pelastustyöntekijöitä, poliiseja ja sotilaita.

Japanin pääministerin Shinzo Aben mukaan pelastustöihin osallistuvat taistelevat aikaa vastaan ja monen ihmisen turvallisuus on edelleen takaamatta. Hallitus on pääministerin mukaan perustanut kriisiryhmän koordinoimaan pelastustehtäviä.

Yli kahdelle miljoonalle ihmiselle on annettu evakuointimääräys. Se ei kuitenkaan ole pakollinen, joten ihmisiä on jäänyt koteihinsa alueilla, joissa tulvavedet tekevät tuhojaan.

Japanin ilmatieteen laitos antoi tänään korkeimman tason varoituksen kahdelle uudelle alueelle. Myöhemmin päivällä säävaroituksia poistettiin, kun sateet joillakin seuduilla laantuivat.

"Alueemme muuttui valtamereksi"

Esimerkiksi Hiroshiman alueen pikkukaupungissa Miharassa tuhot paljastuivat sateeseen tulleen tauon aikana. Moni seudun maantie muistutti mutaista jokea, jossa vesi juoksee paikalleen hylättyjen autojen lomassa.

– Alueemme muuttui valtamereksi, kuvaili 82-vuotias Nobue Kakumoto.

Tulvivilla seuduilla muun muassa kaivettiin pois teiden päältä maanvyörymiä. Ne ovat tehneet ajokelvottomiksi myös sellaisia maanteitä, joiden ajoradalle vesi ei ole jäänyt pysyvämmin.

– Teemme pelastustyötä kellon ympäri. Yritämme myös palauttaa toimintaan infrastruktuuria kuten vesihuoltoa ja kaasuyhteyksiä, kertoi Hiroshiman prefektuurin viranomainen Yoshihide Fujitani.

Japanissa nyt meneillään oleva katastrofi on maan pahin sateisiin liittyvä kriisi sitten vuoden 2014. Tuolloin ainakin 74 ihmistä kuoli rankkasateiden aiheuttamissa mutavyöryissä Hiroshiman seudulla.

Juttua on päivitetty kello 16.46 ja 20.59, kun uhriluku nousi.

Viime kuntavaaleissa vanginvartija Kylli Kylliäinen valittiin jälleen Hämeenlinnan kaupunginvaltuustoon kristillisdemokraattien listoilta. Menossa on viides kausi. Numero 316 sai 299 ääntä.

Kylliäisellä on äänestäjänsä, vaikka värikkäästi pukeutuva, pirskahteleva, possuja rakastava ja tuttavallinen vanginvartija herättää kaupunkilaisissa myös ristiriitaisia tunteita.

Hän on tuntenut nahoissaan, miten vastaantulija vaihtaa puolta, jotta ei tarvitsisi jäädä juttelemaan.

Kylliäinen syntyi Kouvolassa ja tuli Hämeeseen 1980-luvulla. Hänellä oli jo varhain tunne, että hän herättää ihmisissä hämmennystä. Kun asiasta kysyy tarkemmin, valtuutettu pyöräyttää silmiään, naurahtaa ja sitten kuuluu paljonpuhuva “hmmm”.

Onko tuolla päässä kaikki kohdallaan? Kylli Kylliäinen

– Onkohan tuolla päässä kaikki kohdallaan? Onkohan se pikkuisen höyrähtänyt? Kylliäinen tulkitsee ihmisten mielissä pyörineitä kysymyksiä.

Työssä Vanajan vankilassakaan ei ole aina helppoa. Nuhteita ja kritiikkiä sataa siitä, että Kylliäinen ei piilota persoonaansa tarpeeksi sinisen virkapuvun uumeniin. Asiasta on keskusteltu. Hän vakuuttaa, että yrittää ottaa palautteesta onkeensa.

– Mutta se on vaikeaa, vanginvartija huokaa.

Vaikka Kylliäistä on persoonansa vuoksi koeteltu, ei hän ole taipunut. Vangeilta saatu hyvä palaute on antanut voimaa jatkaa työssä, jota sanoo rakastavansa.

– Ilman sitä palautetta, en olisi enää siellä.

Kylliäinen ei halua kuulla, jos ihmiset puhuvat hänestä pahaa. Itseään pitää suojata.

Yhdestä asiasta hän kuitenkin kärsii. Se tulee esiin varsinkin politiikassa. Hän on ollut aistivinaan sen, että häntä ei oteta aina tosissaan.

– Jos sanon saman asian kuin joku toinen, sen toisen sanomisella on enemmän painoarvoa kuin minun sanomanani.

Asia selvästi painaa Kylliäistä.

– Jotenkin minä siitä aina toivun.

Lähes samaan hengenvetoon valtuutettu huomauttaa, että kyse on hänen tuntemuksistaan. On toki niitäkin hetkiä, jolloin hänet on otettu vakavasti: jokin esitys on mennyt eteenpäin tai asia saanut kannatusta.

Voimaa Kylliäinen saa taivaasta. Lapsuudenkoti ei ollut kristillinen, mutta hän löysi jo varhain turvaa Jumalasta. Omasta isästä ei ollut tukea antamaan.

Piirtäminen oli tapa selviytyä lasisesta lapsuudesta. Kylli Kylliäinen

Pienen tytön lapsuus Kouvolassa oli repaleinen. Isä oli alkoholisti, jonka päihteidenkäyttöä pahensi oman koneliikkeen konkurssi. Jossain vaiheessa isä joutui vankilaan törttöiltyään liikenteessä. Äiti vastasi viisilapsisesta pesueesta. Elämä rispaantui entisestään.

Kylliäinen ei muista kuinka pitkään isä oli vankilassa. Elettiin kuitenkin aikoja, jolloin tytär meni kouluun. Eräänä päivänä isä palasi. Juuri silloin, kun perhe muutti Kalevankadun taloon.

– Minusta tuntui hirveältä: nyt tuo tuli taas pilaamaan kaiken. Oli turvallista, kun hän ei ollut maisemissa.

Lapsena Kyllillä oli oma tapa paeta lasista lapsuutta. Se oli piirtäminen. Hän piirsi kouluvihot täyteen eläimiä: lintuja, karhuja, ilveksiä, tiikereitä. Maantiedon työkirjojen kartat Kylli väritti tarkkaan. Häntä harmittaa, että jäljellä ei ole kuin yksi maantiedon työkirja.

Hän piirsi myös naisten kasvoja ja niitä kehystämään huikeita kampauksia.

Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä. Kylli Kylliäinen

Jossain vaiheessa piirtämisestä tuli keino päteä: hankkia kavereita ja hyväksyntää. Hänen lahjansa kyllä tunnistettiin, mutta kannustusta tyttö jäi kaipaamaan.

– En ikään kuin osannut piirtää enää, vaan rupesin pätemään. Piirrokset eivät enää tulleet sydämestä.

Kotona “taiteilijuudesta” myös kilpailtiin. Kylli katsoi, että hän ei pärjännyt. Veljestä tuli taiteilija, Kyllistä ei. Ei, vaikka hän sai suuren innoituksen kuuluisalta kaimaltaan.

Kuuluisa kaima oli tietenkin satuja televisiossa kertonut ja piirtänyt Kylli Koski. Kylli-täti oli nuoremman Kyllin lapsuuden pelastaja piirtämisen ohella.

Kun Kylli-tädin ohjelma tuli televisiosta, istui Kylli-tyttö katsomaan taiteilijan taidokasta piirtojälkeä ja lumoutui. Aivot alkoivat suorastaan kihistä, tuottamaan aivo-orgasmeja, kuten Kylliäinen itse sanoo. Samanlaista kihelmöintiä hän kokee taiteen parissa myös nykyään.

Kylliäinen ei ollut vielä pienenä tyttönä aikuisen Kyllin kaima, vaan hänestä tuli Kylli myöhemmin. Jossain vaiheessa kaikki alkoivat kutsua häntä Kylliksi. Se istui niin lujassa, että nimi oli pakko virallistaa.

Olisi voinut kuvitella, että innokas piirtäjä olisi halunnut isona taiteilijaksi, mutta lempiammatti tuohon aikaan oli matematiikanopettaja. Vaan ei tullut naisesta sitäkään, eikä pianonsoittajaa tai kätilöä, vaikka hänellä olikin pitkät sormet.

Mutta vanginvartija hänestä tuli. Niin myös kaupunginvaltuutettu ja kirkkovaltuutettu.

Minulla on huono suhde auringon kanssa. Kylli Kylliäinen

Kylli Kylliäisen motiivi luottamushenkilönä on kamppailla eriarvoistumista vastaan. Hän muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas.

Kylliäistä itseään voisi kuvailla sadekuuroksi. Raikas, yllättävä ja tervetullut. Ainakin silloin, kun maa rutisee kuivuuttaan ja kukat huutavat kurttuisina vettä. Joskus kuuro sataa niskaan väärään aikaan, mutta silti sadekuuroja tarvitaan.

Vertauksen kohde pitää sadekuuroajatusta osuvana. Jos häntä vertaisi auringonpaisteeseen, se olisi huti.

– Pakoilen aurinkoa. Minulla on huono suhde auringon kanssa, todella huono, hän nauraa ja selittää, että joutuu kilpailemaan taivaankappaleen kanssa siitä kumpi on valovoimaisempi.

– Aurinko voittaa aina.

Kylliäinen nauraa paljon. Vaikka asia olisi kipeä, kampeaa hän pian itsensä kuiville naurun avulla.

Tämä vanginvartija ei todellakaan ole valtavirtaa. Siitä hän on kiitollinen. Hän rakastaa värejä, ja sen kyllä huomaa.

Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä. Kylli Kylliäinen

Kylliäisen lempikuukausi on elokuu, koska hän on syntynyt silloin. Lempituoksu asuu puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Tosin käy selville, että hänellä itsellään ei ole ainoatakaan valkoista lakanaa.

Erääseen lehtijuttuun piti saada Kylliäisestä kuva valkoisten lakanoiden kanssa. Lakanat oli lainattava kuvausta varten naapurista.

Sade ei todellakaan pilaa Kylliäisen kesäpäivää. Hän ryydittää kauan odotettua sadetta huudahduksilla: “Ihanaa, vau, mikä tuoksu!”

Kylliäisen todellakin erottaa jo kaukaa. Hänellä on kantava ääni, mutta värit kantavat vielä kauemmas. Kun hän huomaa tutun, puolitutun tai muuten kiinnostavan ihmisen, nousee käsi jo kaukaa pystyyn. Vielä pidemmäksi venyy tervehdys: “Mooooiiii!”

Tyypillistä Kylliäistä on sonnustautua vaaleanpunaiseen. Tai vaikka Yhdysvaltojen kansallispäivän kunniaksi punavalkoraidalliseen kuosiin.

Vaaleanpunaisena päivänä ylimpänä leiskuvat oranssinpunaiset lyhyet kiharat, jotka ovat saaneet seurakseen vaaleanpunaisen rusetin. Matalakantaiset kengät ovat mustat, mutta muuten nainen on kutakuinkin vaaleanpunainen. Myös rannekorujen puuhelmet toistavat vaaleanpunaisen sävyjä. Silmälasien sangat ovat nekin – vaaleanpunaiset.

Kun vanginvartija ja valtuutettu sanoo, että hän rakastaa värejä, siihen uskoo vilpittömästi. Vaaleanpunaista, oranssia, limenvihreää ja turkoosia. Kerran sisko järjesti Kyllin puseroita pinoihin värien mukaan, mutta se järjestys katosi jo aikaa sitten.

– Saan palautetta, että ihanaa, kun käytät värejä. No, mikset itse käytä? Kylliäinen on tokaissut takaisin.

Naisen inhokkiväri on tummansininen. Se virkasininen, johon Rikosseuraamuslaitoksenkin työntekijät pukeutuvat.

– Minä niin rakastan värejä, että soisin niitä muillekin ihmisille.

Kylliäinen tietää mitä tekee, kun pääsee taivaaseen.

– Otan ensimmäiset tuhat vuotta taivaassa värikylpyjä!

Tyyli on köyhän perusoikeus. Kylli Kylliäinen

Värikylpyjä taivaassa sopisi tekstiksi rintamerkkiin, joita Kylliäinen kerää. Tai oikeastaan niitä kerää repunpielessä heiluva Verneri-nukke. Verneri on pukeutunut siniseen, mutta se hänelle suotakoon.

Vaikka Kylliäinen tunnetaan tavaramerkiksi nousseista possuhahmoistaan, niitä ei ole tällä kertaa mukana kuin kalenterin kannessa, yhdessä rintamerkissä ja heijastimessa. Läheisriippuvainen Verneri sen sijaan “roikkuu” aina mukana, nauraa pehmo-Vernerin omistaja.

Yksi Vernerin monista rintamerkeistä julistaa vaaleanpunaisella: “Tyyli on köyhän perusoikeus”. Kylliäisen mielestä tyyli syntyy myös väreistä.

Värikkyys ja avoimuus altistaa helposti haavoittumiselle, Kylliäinen myöntää. Silti hän haluaa olla esimerkkinä muille, jotta jokainen voisi olla juuri sellainen kuin haluaa.

– Hei, pliis! Meillä on yksi elämä. Olkaa niin kuin olette. Elä niin, että kukaan ei usko siihen, jos joku sanoo sinusta jotain pahaa.

Kylliäinen saa voimaa ja iloa taivaan lisäksi ihmisten kohtaamisesta. Seurakunnan aktiivisena toimijana hän pystyy yhdistämään molemmat asiat. Aktiivinen luterilainen tunnustautuu yhteiskristilliseksi, vaikka kotiseurakunta on Hämeenlinna-Vanajan seurakunta. Hänet tunnetaan Hämeenlinnan jokaisessa seurakunnassa.

Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla. Kylli Kylliäinen

Jos tuntematon arvuuttelee Kylli Kylliäisen ammattia, ensimmäinen vastaus tuskin on vanginvartija. Todennäköisempi veikkaus on taiteilija. Sillä taiteilijalta nainen näyttää.

Hämeenlinnan Iittalassa avattiin kesäkuussa Suomen ensimmäinen teemallinen rautatieasema. Iittalan asemasta tuli taideasema, ja sen avajaisissa oli mukana tietenkin myös Kylliäinen.

Paikalla ollut valokuvaaja luuli avajaisvierasta taiteilijaksi ja oli ihmeissään, kun Kylliäinen ei ollutkaan taiteilija.

– Tuo ihminen kyllä näyttää taiteilijalta, Kylliäinen toistaa kuvaajan sanat ja nauraa käkättää päälle, tyytyväisenä.

Kylliäinen pohtii tovin, miten hänestä tuli vanginvartija. Oikeastaan kyse oli ajelehtimisesta.

Alkujaan Kylliäinen tuli Hämeenlinnaan Raamattukouluun, sillä hän tahtoi lähetystyöhön. Samoihin aikoihin Hämeenlinnaan perustettiin koulukoti, josta nuori nainen huomasi hakevansa töitä.

Kymmenen vuotta kului, ja koulukodista tuli Hämeenlinnan vankilan avovankilaosasto, jonne koulukodin työntekijöillä oli mahdollisuus jäädä töihin. Koulutus tuli talon puolesta. Siinä välissä Kylliäinen käväisi lähetystyössä: kolme vuotta Japanissa.

– Silloin tein valinnan jäädä vankilaan. En joutunut, enkä päässyt, vaan jäin vankilaan, ryydittää Kylliäinen ajatustaan ja samalla puhkeaa nauru.

Kun nauru tasoittuu, laskee Kylliäinen vankilavuosiaan. Tänä vuonna vuosia tulee täyteen 24. Hän sanoo rakastavansa työtään, vaikka vuodet eivät ole olleet helppoja.

Parasta työssä Vanajan vankilan naisten osastolla on ihmisten kohtaaminen.

– Ajattelisin, että tehtäväni on kulkea rinnalla. Voin olla olemassa toiselle ihmiselle, ja ihmisellä on mahdollisuus puhua minulle.

Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua. Kylli Kylliäinen

Hän ei halua hylätä ihmistä hetkellä, jolloin tällä on asiaa. Hän kokee, ettei itse tullut kuulluksi lapsena. Asia nousee pintaan myös aikuisena.

– Minulla on usein tunne, että kukaan ei puolusta minua.

Kylliäisen ääni värisee hetken, mutta pian hän ryhdistäytyy. Ja kohta myös nauraa.

Kylliäinen sanoo tekevänsä työtään ystävällisyyden kautta. Se ei tarkoita, että hän olisi vankien ystävä. Vankiin, toiseen ihmiseen, on kuitenkin rakennettava suhde. Se ei käy aina helposti.

Hiljattain vanginvartija joutui miettimään päänsä puhki, miten luoda yhteys erääseen vangeista. Matkan varrella oli hankaluuksia, ja vangille jouduttiin asettamaan rajoja.

– Silloin muurin takaa tuli esille pelkäävä ihminen. Vanki tajusi, että häntä kuunnellaan. Sen jälkeen suhde on ollut mahtava.

Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen. Kylli Kylliäinen

Työ, kuntapolitiikka, seurakunta, taide, kurssit ja monet riennot vievät Kylli Kylliäistä pitkin Hämeenlinnaa ja koko maata.

– Minulla on aikaa, jota käyttää. Jos minulla olisi perhe, miten sitten jaksaisin.

– Ihminen loi kiireen ja Jumala ajan, Kylliäinen jatkaa pohdintaa.

Luottamustehtäviinsä Kylliäinen sanoo aina heittäytyvänsä koko sydämestä. Kotona on jo monta pinoa muistikirjoja. Hän kirjoittaa koko ajan ja joka paikassa. Ei pelkästään siksi, että muistaisi, vaan siksi, että kirjoittaminen aktivoi ajattelua.

Kun muut kaivavat seminaarissa taskustaan älypuhelimen keskittymisen herpaantuessa, jatkaa Kylliäinen kirjoittamista kynä sauhuten.

Kylliäinen huokaa, että mihin hän joutuu muistikirjojensa kanssa. Niitä kun on ihan “sikana”.

– Sitten kun kuolen, niin mitä niille tapahtuu? Minä en raaski hävittää niitä.

Jos muistikirjoja pääsisi selailemaan, niistä löytyisi kyllimäisiä elämänviisauksia. Yksi niistä on toisen ihmisen hyväksyminen. Sitä Kylliäinen toivoo kaikilta ihmisiltä.

Kesän alkajaisiksi Kylliäinen törmäsi Hämeenlinnan torilla polttariporukkaan, joka kysyi neuvoja avioliittoa varten. Kylliäinen nauraa, että hän se vasta neuvonantaja onkin, kun ei ole koskaan ollut naimisissa. Mutta neuvon hän kuitenkin antoi.

– Suurinta rakkautta on toisen ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Et sinä voi toista muuttaa.

Kesäaikaa ja kellojen siirtelyä koskevan kyselyn nettisivut (europa.eu) ovat kaatuneet jo toistamiseen. EU-komission verkkosivuilta löytyvä kysely avattiin torstaina, mutta suureen suosioon yltäneen kyselyn sivusto kaatui heti kättelyssä.

Kysely toimi jälleen sunnuntaina aamulla, mutta sivusto oli jälleen nurin alkuiltapäivästä.

Kyselyn tarkoitus on selvittää kansalaisten ja sidosryhmien mielipiteitä kesäajasta, josta on säädetty koko unionia koskevalla direktiivillä. Päätökset järjestelyn jatkosta tai lopettamisesta koskisivat kaikkia EU-maita.

Kyselyyn voi vastata elokuun 16. päivään asti.

Suomi on ollut aktiivisesti ajamassa sitä, että EU-kansalaisten mielipidettä kellojen siirtelystä selvitettäisiin.

Kesäajasta luopumista ajanut kansalaisaloite keräsi viime vuonna Suomessa yli 70 000 allekirjoitusta. Aloite kaatui eduskunnassa, mutta hallitus lupasi ajaa asian selvittämistä EU-tasolla.

Suomessa kesäaika otettiin käyttöön vuonna 1981. EU:ssa kesä- ja normaaliaikaan siirtymisen ajankohdat yhtenäistettiin vuonna 1997.

Lue lisää:

Tympiikö viisareiden kääntely? EU kysyy kansalaisten mielipiteitä kesäajasta

Euroopan parlamentti ei innostunutkaan kesäajasta luopumisesta

Valkohäntäpeurojen suuri määrä on oikeastaan pieni ihme. Koko kanta polveutuu alle kymmenestä Suomeen tuodusta yksilöstä. On jopa mahdollista, että kaikki yksilöt ovat yhden ja saman uroksen jälkeläisiä. Miten näin sisäsiittoinen populaatio on voinut menestyä ja levittäytyä käytännössä koko eteläiseen Suomeen?

Lähdemme etsimään vastausta Pirkanmaalta, Vesilahdelta. Suuntaamme Laukon kartanoon, jonne ensimmäiset valkohäntäpeurat tuotiin vuonna 1934. Kartanon haassa on harvinainen, eläimelle omistettu muistomerkki. Kartanon isäntä käyttää valkohäntäpeurasta sen paikallista nimeä, laukonpeuraa.

– Laukonpeura tunnetaan yllättävän hyvin, mutta historian yksityiskohdat huonosti. Moni on tietävinään, Jouni Minkkinen sanoo.

Tänä keväänä tuli kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun ensimmäiset valkohäntäpeurat vapautettiin Suomen luontoon. Muutamassa vuosikymmenessä siitä on tullut maamme toiseksi tärkein riistaeläin. On siis enemmän kuin paikallaan kerrata, miten ja miksi valkohäntäpeurat – tai valkohäntäkauriit, kuten niitä nykyään myös kutsutaan – Suomeen tulivat.

Amerikansuomalaisten lahja vanhalle kotimaalle

Ajatus valkohäntäpeurojen tuomisesta Suomeen virisi Amerikkaan, pohjoiseen Minnesotan osavaltioon muuttaneiden suomalaisten keskuudessa. Tarina kertoo, että idean olisi saanut Yhdysvalloissa konsulina ollut Eino A. Aaltio nauttimansa maukkaan peurapäivällisen jälkeen.

Valkohäntäpeurojen siirto saattaa nykyihmisestä kuulostaa järjettömältä puuhalta, johon sisältyy isoja riskejä. 1930-luvulla asiaa katsottiin toisesta näkökulmasta. Elämä oli niukkaa ja muut isot riistaeläimet olivat lähes hävinneet Suomesta. Kauriit ja metsäpeurat olivat käytännössä hävinneet kokonaan. Hirvikantakin oli tuhoutumisen partaalla.

Amerikansuomalaiset halusivat lahjoittaa vanhalle kotimaalleen uuden, kauniin riistaeläimen. Asiaa pohtimaan perustettiin vuonna 1931 peurakomitea.

Päätös valkohäntäpeurojen siirrosta tehtiin sen jälkeen, kun Suomen Yleinen Metsästäjäliitto, eli nykyään Suomen Metsästäjäliitto, oli ilmoittanut suostuvansa ottamaan lahjan vastaan. Tampereella vaikuttanut kauppaneuvos Rafael Haarla puolestaan tarjoutui ottamaan eläimet kartanoonsa Vesilahdelle.

Kului kuitenkin pari vuotta ennen kuin siirto pystyttiin tekemään. Amerikansuomalaisten piti muun muassa järjestää keräys, jotta saatiin rahaa eläinten kuljettamiseen.

Suomeen lähetettävät kahdeksan peuranvasaa pyydystettiin alkukesästä 1934 läheltä Virginian kaupunkia. Kun eläimiä lähdettiin siirtämään, niitä oli jäljellä enää seitsemän, sillä yksi oli kuollut tapaturmaisesti ennen lähtöä. Elokuussa kolme urosta ja neljä naarasta laitettiin kuljetushäkkeihin ja lastattiin rahtilaiva S/S Scanmailiin.

Laivamatka yli Atlantin sujui hyvin, mutta Itämerellä alus joutui myrskyyn ja sen aikana kaksi uroksista kuoli. Kun Scanmail saapui Helsinkiin, Hietalahden satamaan syyskuun alkupuolella, ainoa jäljelle jäänyt uros oli niin heikossa kunnossa, että se täytyi kantaa laivasta. Eläin kuitenkin piristyi, kun se pääsi sataman nurmikolle syömään tuoretta ruohoa. Matka kohti Vesilahtea pääsi jatkumaan.

Ensimmäisille peuroille annettiin nimet

Kauppaneuvos Haarla oli rakennuttanut Laukkoon eläimiä varten aitauksen tarkkojen ohjeiden mukaan. 3,5 hehtaarin suuruiseen aitaukseen kuului aurinkoista rinnemetsää, järven rantaa, suota ja niittyä. Se oli ympäröity kolme metriä korkealla aidalla. Peurat viihtyivät ja voimistuivat.

Ensimmäisiä vasoja hoidettiin melkein kuin lemmikkieläimiä. Ne olivat täysin kesyjä. Urosvasa sai nimen Uros, naaraat nimettiin Tildaksi, Jennyksi, Fanniksi ja Sokiksi. Soki sai nimensä siitä, että se oli sokea.

Kauppaneuvos Haarla lähetti pian peurojen saapumisen jälkeen Amerikkaan varsin runollisen kiitoskirjeen:

“Kiitokset teille siitä suurenmoisesta tavasta, jolla olette osoittaneet isänmaan rakkauttanne ja kaipauksen tunteita entistä syntymämaatanne kohtaan. [...] Täällä tullaan huolehtimaan siitä, että kaunis tekonne tulee siirtymään Suomen historian lehdillä vuosisadasta toiseen ja että koko Suomen kansalle tekemänne lahja hoidetaan niin hyvin kuin se inhimillisillä voimilla voidaan hoitaa.”

Peurojen ensimmäisiä vuosia seurattiin tarkasti ja tiedot myös kirjattiin ylös. Vuoden 1937 keväällä Laukon tarhassa syntyi kaksi vasaa, Tildalle ja Jennylle. Fanni ja Soki eivät poikineet, ja Sokin kohtalo oli muutenkin surkea: se jouduttiin lopettamaan saman vuoden syksyllä, kun jokin peto – joidenkin lähteiden mukaan kotka – oli raadellut sen pahoin.

Maaliskuussa 1938 peurat karkasivat, kun aitaus luhistui kaatuneen puun painosta. Naaraat saatiin houkuteltua takaisin, mutta uros ei enää suostunut palaamaan. Maatalousministeriö antoikin erikoisluvan, jolla loputkin laumasta laskettiin luontoon.

Sisäsiittoisuus herätti huolta

Vaikka peurakanta oli lähtenyt lisääntymään luontaisesti, Suomeen tuotiin vielä vuonna 1948 uusi peuralähetys. Hankkeen alullepanijana oli Metsästäjäliiton puheenjohtaja Heikki Reenpää, joka oli huolestunut siitä, että koko kanta oli "lähtöisin yhdestä pukista" ja lauma oli siis "kehittynyt mitä suurimmassa määrin sisäisellä siitoksella", kuten Reenpää asian peurapäivällisillä pitämässään puheessa ilmaisi.

Seuraavat peurat tuotiin Suomeen lentäen, koska merimatka oli osoittautunut eläimille rasittavaksi. Kolme urosta ja kolme naarasta lennätettiin Suomeen kahdessa erässä marras-joulukuussa 1948. Peuralähetyksen vaiheita uutisoitiin tarkasti Atlantin molemmilla puolilla.

Peurat toipuivat aluksi hyvin matkasta ja vahvistuivat tarhassa, mutta keväällä 1949 kaksi urosvasaa alkoi sairastella ja kuoli. Jäljelle jääneet kolme naarasta ja yksi uros laskettiin vapaaksi.

Lentäen tuotujen peurojen myöhemmistä vaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta joidenkin lähteiden mukaan nämä yksilöt olisivat menehtyneet jo vapautusta seuraavana talvena. Jos tämä pitää paikkansa, Suomen koko valkohäntäpeurojen kanta polveutuu ensimmäisenä vapautetusta laumasta, eli on lähtöisin yhdestä uroksesta.

Tutkijat selvittivät valkohäntäpeurojen geneettistä perimää vuonna 2012. Tutkimuksessa mukana ollut Turun yliopiston apulaisprofessori Jon Brommer sanoo, että kaikki Suomen valkohäntäpeurat voivat hyvin olla Uroksen jälkeläisiä.

– Se on täysin mahdollista. Toisaalta ei voida sulkea pois sitä, että mukana olisi geenejä myös toisessa siirrossa tulleista yksilöistä.

Joka tapauksessa geenitutkimuksessa selvisi, että nyt Suomessa elävän valkohäntäpeurakannan monimuotoisuus on hyvä. Tutkijoiden mukaan se, että kanta on kasvanut hyvin nopeasti, suojaa populaatiota sisäsiittoisuudelta.

Peura poimii hedelmät suoraan puusta

Laukon kartanon nykyisiä omistajia ei valkohäntäpeuroista tarvitse muistuttaa, kohtaamiset niiden kanssa ovat päivittäisiä.

– Ne voivat tulla minkä nurkan takaa tahansa. Kotiovesta kun astut ulos, niin siinä saattaa olla kolme peuraa odottamassa sinua, sanoo isäntä Jouni Minkkinen.

– Joka syksy niistä oppii jonkun tuntemaan. Niillä on samat reitit ja pukit erottaa sarvista. Nimeämään niitä ei sentään ole enää ruvettu.

Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista. Jouni Minkkinen

Minkkinen asuu Laukon kartanoa vaimonsa Liisa Lagerstamin ja tyttärensä kanssa. Kysymys kartanon mailla liikkuvien valkohäntien määrästä hymyilyttää miestä.

– Niitä on satoja. Riittääkö tarkkuudeksi? Aikanaan kuskasin peuroille omenoita pellolle, mutta ei tarvitse enää kuskata, kun ne syövät nykyään suoraan puista.

Kartano elää tätä nykyä pääasiassa kulttuurimatkailusta saatavilla tuloilla. Monia kävijöitä peurat viehättävät ja vieraat myös näkevät niitä joka kerralla lähes takuuvarmasti.

Viimeisen 10 vuoden aikana valkohäntäpeurojen kanta Suomessa on kasvanut räjähdysmäisesti, tuplaantunut.

Kanta on nyt levinnyt käytännössä koko eteläiseen Suomeen. Kannan tiheyttä kuvaavassa kartassa kirkkaimmin hehkuu neljän riistanhoitoalueen, eli Satakunnan ja Varsinais-Suomen sekä Pohjois- ja Etelä-Hämeen riistanhoitopiirien leikkauskohta, jossa myös Vesilahti sijaitsee.

Levinneisyyden äärilaita kulkee Pohjois-Pohjanmaan, Keski-Suomen ja Etelä-Karjalan kautta kulkevalla linjalla. Kannan levittäminen on ollut mittavan työn takana. Sen tietää valkohäntäpeuralle museon pystyttänyt riistantutkija Risto Komu.

Siirtoistutukset olivat rankkaa touhua

Yli sata valkohäntäpeuran kalloa toljottaa kävijää vanhan kyläkoulun seiniltä Vesilahdella. Riviin asetellut peuranpäät ovat kaikki Risto Komun metsästysmuistoja, trofeita. Mukana on useita "kymppikerholaisia" eli kymmenpiikkisiä sarvipäitä.

Viime syksynä Komu perusti valkohäntäpeuralle pyhitetyn museon Krääkkiön lakkautettuun kouluun. Museo syntyi oikeastaan pakon sanelemana, kun Komun vaimo kyllästyi kodin täyttäviin sarviin ja kalloihin. Vesilahdella syntynyt ja kasvanut Komu on kaatanut satoja valkohäntäpeuroja, ja näistä ison osan hän on valmistanut trofeiksi.

Komu on entinen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusmestari. Hän tuntee valkohäntäpeuran paremmin kuin omat taskunsa. Sen lisäksi, että nyt 83-vuotias Komu on metsästänyt valkohäntäpeuroja Vesilahdella koko ikänsä, hän on tutkinut eläimiä useina talvina Laukossa.

Risto Komu on myös yksi heistä, joita on kiittäminen – tai syyttäminen – valkohäntäpeurojen leviämisestä Suomessa. Hän osallistui 1960- ja 70-luvulla valkohäntäpeurojen siirtoistutuksiin eri puolille maata.

Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä. Risto Komu

Siirtoistutuksia tehtiin metsästysseurojen anomuksesta. Lupia myönsi maa- ja metsätalousministeriö. Komu oli mukana siirtämässä peuroja esimerkiksi Vilppulaan ja Mikkeliin.

– Silloin oli kovia talvia. Laukon isoihin latoihin laitettiin peuroille syötävää. Minä tein systeemin, jossa luukku putosi ovella kiinni, kun peurat olivat menneet ladon perälle syömään.

Siirtäminen oli hurjaa puuhaa.

– Ilman mitään nukutusaineita peurat otettiin kiinni, pantiin juuttisäkkeihin ja nostettiin farmariauton kyytiin, Komu muistelee.

Latoon meni sarvipäitäkin. Ne pyydystettiin isolla verkolla ja nujerrettiin.

– Yhdeltäkin isosarviselta peuralta piti sahata sarvet pois, ettei se telonut meitä. Se oli aika rankkaa hommaa.

Komu ajeli työkaverinsa kanssa pakkasessa satoja kilometrejä ikkunat auki, jotta stressaantuneet eläimet eivät olisi kuolleet lämpöhalvaukseen.

– Kyllä sitä itsekin paleli, kun pitkiä matkoja niitä vietiin. Mutta ei kuollut kuljetuksen takia yhtään peuraa!

"Se on metsästäjien huonoutta, jos peuroja ei saada kaadettua"

Laukon kartanossa tutkittiin valkohäntäpeurojen elintapoja, koska lajista ja sen selviämisestä Suomessa ei tiedetty mitään. RKTL:n tutkimusmestarina Komu vietti kartanossa useita talvia ja selvitti muun muassa valkohäntäpeurojen ravinnon käyttöä.

Talvi 1965-66 oli niin kova, että 15–20 prosenttia peurakannasta nääntyi nälkään.

– Oli paljon lunta ja kova hanki, peurat eivät saaneet tarpeeksi ruokaa. Siihen aikaan metsästäjät eivät valkohäntäpeuroja juurikaan ruokkineet, mutta siitä alkoi niiden talviruokinta.

Komu arvioi, että talviruokinta on ollut yksi edellytys sille, että peurakanta on vahvistunut vauhdilla. Toisaalta nykyisten vähälumisten ja lauhojen talvien aikana kanta pysyisi vahvana ilman ruokintaakin.

Tämän hetkistä peuramäärää Komu pitää paikoin liian isona. Suomessa sattui viime vuonna lähes 5 200 liikenneonnettomuutta, joissa osallisena oli valkohäntäpeura. Peuroista aiheutuu joka vuosi mittavia vahinkoja maataloudelle ja kasvinviljelylle. Esimerkiksi Turun Ruissalossa aloitettiin viime vuonna valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden tehopyynti, sillä eläimet uhkaavat luonnonsuojelualeen tammimetsiä.

Suomen luonnonvarakeskus arvioi, että pyyntilupia pitäisi antaa tänä vuonna yli puolet enemmän kuin viime vuonna, jotta kannan kasvu taittuisi. Tulevalla metsästyskaudella täytyisi kaataa noin 56 000 valkohäntäpeuraa, kun esimerkiksi viime vuonna valkohäntäpeuralle myönnettiin 36 191 lupaa.

Moni sanoo, että ukkoutuvilla metsästyskerhoilla alkaa olla melkoinen urakka kannan harventamisessa. Tälle väitteelle Risto Komu hymähtää.

– Minusta se on vähän metsästäjien huonoutta, etteivät ole saaneet niitä vähennettyä. Sen pitäisi olla aika helppoa ruokintapaikalla valikoida, mitä ampuu. Ampumalla niitä vähemmäksi saa.

Silti ymmärrystäkin innostuksen hiipumiselle löytyy, kun samaan aikaan sattuu vielä hirvenmetsästys. Metsästäjien urakan helpottamiseksi valkohäntäpeuran metsästysaikaa on pidennetty. Syyskuun alusta alkaen peuroja saa metsästää vahtimalla ja vielä helmikuun alussa kaksi viikkoa ilman koiraa.

"Peura on parempi lautasella kuin konepellillä"

Viime vuosiin asti valkohäntäpeuran istutusta ja leviämistä on pidetty todellisena menestystarinana. Valkohäntäpeura ei tullessaan vallannut minkään toisen lajin ekologista lokeroa, ja oli hyvää onnea, etteivät siirrokkaat tuoneet mukanaan haitallisia tauteja, joita peurat Yhdysvalloissa kantavat.

Aivan viime aikoina äänenpainot valkohäntäpeuroista puhuttaessa ovat kuitenkin muuttuneet, ainakin tiheimmän kannan alueilla. Vuonna 2012 laadittu kansallinen vieraslajistrategia listaa valkohäntäpeuran eli valkohäntäkauriin tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi lajiksi yhdessä kanadanhanhen ja piisamin kanssa. Haitallisina vieraslajeina strategiassa mainitaan kanadanmajava, villikissa, minkki, rotta, supikoira ja villikani.

Laukossa peuroja ei ole muutamaan vuoteen ammuttu, mutta tänä vuonna lupia haetaan. Isäntä kertoo, että tarkoituksena on paitsi vähentää kantaa kestävämmälle tasolle, myös saada peurajahdeista matkailutuloja.

– Tällä hetkellä Laukon kohdalla on todellinen peurakeskittymä. Sanon aina kävijöille, että varokaa peuroja pari ensimmäistä kilometriä Laukosta, sitten olette vähän selvemmillä vesillä.

Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan. Jouni Minkkinen

Minkkisen puheet eivät ole yhtään liioiteltuja. Kun samana iltana ajelemme kuvaajan kanssa Vesilahden mutkaisilla teillä parin tunnin ajan, näemme vähintään viisikymmentä valkohäntäpeuraa noin kymmenessä eri paikassa. Yksi peuroista on vähällä loikkia automme alle.

– Täällä tavataan sanoa, että Vesilahdella asuu kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka ovat ajaneet peurakolarin ja niitä jotka tulevat ajamaan, Minkkinen sanoo.

– Henkilökohtaisesti en pidä metsästämisestä, mutta silti peura on parempi lautasella kuin konepellillä.

Juttua varten on haastateltu asiantuntijoita Suomen luonnonvarakeskuksesta, Suomen riistanhoitoyhdistyksestä, Turun yliopistosta ja Suomen metsästysmuseosta.

Kirjallisina lähteinä käytetty muun muassa seuraavia: Pekka Moilanen ja Pentti Vikberg (toim): Valkohäntäpeura - elintavat, metsästys ja riistanhoito, Jaana Kekkonen, Mikael Wikström ja Jon Brommer: Heterozygosity in an isolated population of a large mammal founded by four individuals is predicted by an individual-based genetic model sekä Metsästäjä-lehdessä vuonna 2014 julkaistua laajaa artikkelia valkohäntäpeuroista.

Pelastusoperaatio Thaimaassa luolassa loukussa olevien poikien ja heidän valmentajansa pelastamiseksi alkoi sunnuntaina.

Pelastukseen osallistuu 18 sukeltajaa. Pojat tuodaan luolasta yksi kerrallaan, ja yhden pojan pelastamiseen tarvitaan kaksi sukeltajaa, ettei pelastettava poika jää kiinni luolan seinämiin.

– Edessä oleva sukeltaja ei pysty kapeissa kohdissa kääntymään ympäri tai katsomaan taakse. Edessä oleva voi mennä edeltä ja vetää, ja takana tuleva voi työntää ja ohjailla, sanoo tekniikkasukelluskouluttaja ja Sukeltajaliiton turvallisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja Jouni Piispanen.

Sukellusoperaation arvioidaan kestävän 3–4 päivää. Piispasen mukaan operaatio on monimutkainen.

– Vastassa on useampi sukellusosuus, mutta myös kuivia kohtia. Niissä voidaan levätä ja tarkistaa sukeltajien ja poikien kunto. Kyseessä on todella monimutkainen operaatio. Jos pelastajat sen taitavasti hoitavat, on se fantastinen suoritus, Piispanen sanoo.

"Se mitä ei voi ennakoida, ei kauheasti pelota"

Piispasen mukaan on hyvä asia, että pojat eivät ole kokeneita luolasukeltajia.

– Mitä vähemmän he tietävät luolasukeltamisesta, ja siitä mikä heitä odottaa, niin sitä helpompaa se on.

Piispanen on sukeltanut suurimman osan elämästään ja hänen mukaansa eniten sukelluksessa pelottavat ne asiat, mitä voi yrittää ennakoida.

– Se, mitä ei voi ennakoida, ei kauheasti pelota. Tuossa iässä pojat ehkä pystyvätkin ottamaan operaation seikkailuna ja leikin varjolla. Olisi olennaista, että he pystyvät suhtautumaan siihen riittävän kevyesti ja rennosti.

Paniikin mahdollisuutta voitaisiin Piispasen mukaan minimoida myös lääkityksen avulla.

– Harkitsisin jonkinlaista lääkitystä pojille, jotta heidän jännitystään voitaisiin hillitä. Näin voitaisiin myös minimoida paniikin mahdollisuus, koska hiilidioksiidimyrkytyksen ennaltaehkäisy on kaiken a ja o.

Sukeltajien on helpompi vetää poikia, jos pelastettavat pojat pysyvät operaation aikana rauhallisena. Poikien ei Piispasen mukaan tarvitse osata uida, mutta heillä on kolme tärkeää tehtävää:

– Ensinnäkin heidän pitää kyetä tyhjentämään maski jos se täyttyy vedellä, jotta vettä ei mene suuhun ja he pystyvät hengittämään. Heidän pitää myös pystyä tasaamaan korvien paine, koska sukellussyvyyden takia useimmilla todennäköisesti puhkeaa tärykalvot. Kun korvaan menee viileää vettä, se aiheuttaa tasapainohäiriöitä ja maailma alkaa pyöriä. Riskinä on myös maskiin oksentaminen. Kolmas asia on sitten, että heidän pitäisi pystyä hengittämään rauhallisesti.

Lue myös:

Meneillään oleva luolapelastus on täynnä riskejä – 5 tekijää, jotka vaarantavat tehtävän onnistumisen

Luolaan jumiutuneen jalkapallojoukkueen pelastus Thaimaassa alkanut – "Parempaa hetkeä ei tule"

Thaimaan luola-alue evakuoidaan ylimääräisistä

Suomalainen Mikko Paasi on sukeltamassa luolastoon, johon thaimaalaispojat ovat jääneet loukkuun – "Pitkä matka"

Sukelluskouluttaja: "On varauduttava siihen, etteivät kaikki thaimaalaislapset selviä"

Thaimaassa on aloitettu operaatio luolassa loukussa olevien poikien ja heidän valmentajansa pelastamiseksi, kertoo pelastustöitä johtava kuvernööri Narongsak Osatanakorn. 12 poikaa ja heidän valmentajansa ovat olleet Tham Luangin luolastossa jo kaksi viikkoa.

Pelastusoperaatiossa on mukana yhteensä 18 sukeltajaa, joista osa on ulkomaalaisia ja osa thaimaalaisia.

Ylen paikalla olevan kirjeenvaihtajan Jenny Matikaisen mukaan operaatio alkoi noin kahdeksan tuntia sitten kello 10 paikallista aikaa. Sukeltajat ovat tällä hetkellä matkalla poikien luokse.

– Pojat tuodaan yksi kerrallaan ulos ja heitä auttaa kaksi sukeltajaa kerrallaan. Luolaan on mennyt 13 ulkomaalaista ja viisi thaisukeltajaa, Matikainen kertoo.

Thaimaan laivaston erikoisjoukot julkaisivat Facebook-sivullaan kuvan ilmoittaessaan pelastusoperaation alkamisesta.

Thaimaalaisen uutissivusto havainnoillisti sukeltajien tehtävää grafiikalla. Sukeltajien uskotaan olevan tällä hetkellä matkalla luolaston läpi siten, että pelastettava henkilö on kiinnitettynä sukeltajaan, joka vetää häntä perässään.

Tehtävä voi kestää päiviä

Kaikkien 13 luolassa olevan pelastettavan saaminen ulos voi kestää kolmesta neljään päivää säästä riippuen, sanoo Thaimaan armeijan tiedottaja Reutersin mukaan.

– Se tarkoittaisi karkeasti, että joka päivä saataisiin ulos kolmesta neljään poikaa. Matka luolaan kestää sisälle päin kuusi ja ulospäin viisi tuntia, kerrottiin tiedotustilaisuudessa. Ensimmäisiä tietoja siitä, että joku olisi tullut ulos luolasta voidaan siis odottaa ehkä myöhään illalla (paikallista aikaa), Matikainen raportoi.

Pelastustyön johto kertoi aamulla, että 12 poikaa ja heidän valmentajansa voidaan saada aikaisimmillaan ulos yhdeksältä illalla paikallista aikaa. Suomen aikaa se tarkoittaa kello 17:ää.

Matikainen kertoo, että sää on ollut sunnuntaina luolan luona pilvinen ja tihkusateinen. Tehtävän aloittamisella oli kiire, koska monsuunisateiden on ennustettu lähestyvän aluetta.

– Pelastustyön johto sanoi, että aika oli lähteä nyt, koska parempaa hetkeä ei tule ja jos nyt ei aleta toimia, hyvä hetki menetetään. Monsuunisateet ovat edelleen tulossa, mutta säätiedot niiden alkamisesta vaihtelevat koko ajan, Matikainen sanoo.

Luolassa oleville ja heidän perheilleen on kerrottu operaation alkamisesta.

11–16-vuotiaat pojat ja heidän 25-vuotias valmentajansa jäivät loukkuun suurelta osin veden täyttämään Tham Luangin luolastoon juhannuspäivänä. Heidät löydettiin kymmenen päivää myöhemmin.

Pelastustyöntekijät ovat viime päivät pyrkineet tyhjentämään rankkasateiden täyttämää luolaa vedestä pumppaamalla niin kuivaksi kuin mahdollista.

Tänään alkanutta pelastusta varten on myös harjoiteltu 3–4 päivän ajan. Ylen tietojen mukaan suomalaissukeltaja Mikko Paasi osallistuu operaatioon.

Parhaassa tapauksessa reitti voidaan kävellä

Pelastustöitä johtavan Chiang Rain kuvernöörin Osatanakornin mukaan tänään on paras päivää aloittaa pelastus, sillä suuri osa reitistä on käveltävissä, eikä enää veden peitossa. Alueelle odotetaan alkuviikosta ukkosta ja rankkasateita, jotka voivat vaikeuttaa olosuhteita luolassa.

The Guardianin mukaan saattaa käydä niin, että poikien ei tarvitse sukeltaa pelastusoperaation aikana lainkaan. Viranomaiset eivät ole täysin vahvistaneet tietoa.

– Olemme onnistuneet erittäin hyvin, sillä eilen pystyimme madaltamaan veden pintaa (luolastossa) 30 senttimetrillä, Osotanakorn sanoi.

Hän myönsi, että reitillä on joitakin "hieman vaikeita" osuuksia, joissa on kumarruttava tai ryömittävä. Muutoin reitin voisi Osatanakornin mukaan kävellä läpi.

"Pojat ovat valmiita"

Kuvernöörin mukaan vuoren uumenissa 15 päivää olleet pojat ovat fyysisesti ja henkisesti valmistautuneita tehtävään poistua luolasta.

Luolan ulkopuolella poikia ja heidän valmentajaansa odottaa 13 ambulanssia ja ainakin kaksi helikopteria.

Olosuhteet luolasukellukselle ovat olleet haastavat. Aikaisemmin tällä viikolla thaimaalainen sukeltaja kuoli pelastusoperaatiota valmistavalla sukelluksella luolassa.

Lauantaina pelastustöitä johtava kuvernööri kertoi, että olosuhteet ovat aiempaa paremmat.

Aikaisemmin sunnuntaina kerrottiin, että luolan läheinen alue tyhjennetään muista ihmisistä kuin pelastusoperaatioon osallistuvista. Viranomaisten mukaan he tarvitsevat tilaa pelastusoperaatioon.

Lue lisää:

Neljä poikaa on saatu ulos luolasta Thaimaan pelastusoperaatiossa

Libanonilaisnainen on tuomittu kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen hänen haukuttuaan Egyptiä ja egyptiläisiä Facebookissa.

24-vuotias Mona el-Mazboh julkaisi kymmenminuuttisen videon Facebookissa, jossa hän valitti joutuneensa Egyptissä seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Lisäksi el-Mazboh kertoi saaneensa kehnoa ravintolapalvelua Egyptissä pyhän Ramadan-kuukauden aikaan. Hän käytti videolla runsaasti kirosanoja ja kutsui egyptiläisiä likaisiksi ihmisiksi.

Poliisi pidätti el-Mazboh Kairon lentokentällä toukokuussa, kun hän oli palaamassa kotimaahansa.

Oikeus totesi el-Mazbohin syylliseksi valheellisten juorujen levittämiseen, uskontoa vastaan hyökkäämiseen sekä julkiseen siveettömyyteen.

Anteeksipyyntövideo ei auttanut

El-Mazboh yritti korjata tilannetta sen jälkeen, kun hän sai Facebookissa vastalauseiden vyöryn.

Hän julkaisi anteeksipyyntövideon, jossa korosti, ettei missään nimessä tarkoittanut loukata kaikkia egyptiläisiä.

Alun perin oikeus tuomitsi el-Mazboh 11 vuoden vankeusrangaistukseen, mutta päätyi lieventämään tuomion kahdeksaan vuoteen.

El-Mazbohin asianajajan Emad Kamalin mukaan el-Mazbohilta poistettiin vuonna 2006 verihyytymä aivoista, jonka vuoksi hänellä on vaikeuksia hillitä raivoaan. Lisäksi asianajajan oikeudelle toimittamassa lääkärintodistuksessa todetaan el-Mazbohin kärsivän masennuksesta.

Asianajajan mukaan tuomiosta on valitettu. Valitusta käsitellään heinäkuun 29. päivä.

Egyptin parlamentti hyväksyi kesäkuussa lakialoitteen, jonka mukaan yli 5000 seuraajaa keräävät sosiaalisen median tilit ja blogit joutuvat mediaa säätelevän viranomaiselimen erityiseen valvontaan. Lakialoite vaatii vielä presidentin hyväksynnän.

Robin on viettänyt viimeisen vuoden ajan hiljaiseloa musiikkikuvioista. Hän kirjoitti keväällä ylioppilaaksi ja aloittaa maanantaina armeijan Upinniemessä.

Robin teki yllätysesiintymisen sunnuntaina Ruissrockissa Sunrise Avenuen keikalla. Laulajalla oli vielä keltaiseksi värjätty tukka, mutta hän kertoi, että tukka lähtee illalla.

– Kyllä vähän jännittää. Eilen huomasi, että tämä on viimeisiä öitä, kun pystyy nukkumaan kunnolla kotona. Aika erikoinen olo. Innolla odotan.

Kersantti Samu Haber antoi muutaman vinkin alokkaalle.

– No eipä sinne mitään neuvoja. Kaikkihan, jotka siellä on ollut niin antaa kauheesti neuvoja, että siellä on sellaista ja sellaista. Eiköhän tuolla asenteella ja fiiliksellä, niin eiköhän siellä. Siellä on ihan helvetin siistiä. Saat oman rynnäkkökiväärin ensimmäisenä päivänä.

– Sitä ei saa hukata, Robin tietää.

– Sitä ei kannata hukata, Haber neuvoo.

Kuinka kauan Robin aikoo intissä olla?

– Katotaan vähän fiiliksen mukaan. Vielä ei voi sanoa varmaksi. Tässä olisi kaikenlaista tietysti meneillään. Sen puolesta olisi kiva päästä aikaisemmin pois. Ei sitä tiedä, vaikka armeija veisi mennessään. Jos siitä vaikka innostuisi. Ei voi tietää vielä.

Thaimaalaisen jalkapallojoukkueen 12 poikaa ja heidän valmentajansa joutuvat ahtautumaan erittäin kapean aukon läpi pilkkopimeässä osin veden täyttämässä luolassa. Asiantuntijat ovat arvioineet tämän yhdeksi vaaran paikoista luolapelastusoperaatiossa, joka alkoi Tham Luangin luolassa sunnuntaiaamuna.

Luolassa yli kaksi viikkoa loukussa olleet 11–16-vuotiaat pojat ja heidän 25-vuotias valmentajansa aiotaan kuljettaa luolasta ulos yksi kerrallaan sukeltajien avustuksella. Tehtävän on arvioitu kestävän jopa neljä päivää.

Osa ihmisistä voidaan kuitenkin nähdä luolan ulkopuolella jo sunnuntai-iltana.

Tässä ovat 5 riskitekijää, jotka voivat vaarantaa operaation onnistumisen:

1. Hyvin ahdas kohta

Noin kahden kilometrin etäisyydellä poikien luolan luota on ahdas luolaston kohta, jonka läpäisy on erityisen riskialtista. Ainakin aikaisemmin kohta on ollut veden alla.

Pelastustöitä johtava viranomainen Narongsak Osottanakorn on kuvaillut kohtaa reitin suurimmaksi vaaranpaikaksi.

– Siellä on tunneli, jossa on kulkureitti ensin ylös ja sen jälkeen hyvin kapeasti alaspäin, minkä lisäksi tunneli kääntyy hieman, kertoi Osottanakorn tiedotustilaisuudessa maanantaina.

Viranomaisten mukaan loppumatka ahtaan kohdan jälkeen on suhteellisen turvallista, avarampaa ja mahdollisesti käveltävissä jalan, koska veden pinta on siellä matalalla. BBC:n mukaan luolastossa on reitin varrella useampi ahdas kohta.

2. Poikien sukellustaito

Luolassa olevilla pojilla ei ole sukelluskokemusta, eikä osa heistä osaa edes uida.

Pojat ja heidän valmentajansa ovat saaneet koulutusta pelastussukeltajilta viimeisen neljän päivän ajan, mutta olosuhteet osin veden täyttämässä luolassa ovat osoittautuneet haastavaksi jopa huippusukeltajille.

Perjantaina thaimaalainen entinen laivaston erikoisjoukkojen sukeltaja kuoli luolaan valmistellessaan pelastusoperaatiota.

Toisaalta kokemattomuus voi olla myös etu. Sukelluskouluttaja Jouni Piispasen mukaan poikien ei tarvitse osata uida, vaan tärkeintä on pysyä rauhallisina, jotta sukeltajat voivat vetää heitä veden alla eteenpäin.

Pelastusoperaatiossa on mukana 13 maailmanluokan sukeltajaksi kuvailtua ulkomaalaista pelastajaa sekä viisi Thaimaan laivaston erikoisjoukkojen sukeltajaa.

3. Pelastettavien voimat

Matka ulos luolastosta on pitkä. Pelastettavat ovat noin neljän kilometrin etäisyydellä luolan suuaukosta.

Aiemmin on arvioitu matkan kulkemisen kestävän noin kuusi tuntia. Pelastussukeltajien menomatka poikien luolaan taas on toiset viisi tuntia.

Jalkapallojoukkue oli viettänyt luolassa 10 päivää ennen heidän löytämistään. Viime päivien ajan pelastettaville on viety ruokaa ja lääkkeitä, mutta heidän voimansa ovat merkittävä tekijä vaikean pelastustehtävän onnistumisessa.

Pelastustöitä johtava kuvernööri sanoi sunnuntaina poikien olevan fyysisesti ja henkisesti valmiita evakuointiin.

4. Näkyvyys ja panikointi

Aikaisemmin suurilta osin veden täyttämän luolan vesi on ollut mutaista ja näkyvyys lähes olematon.

Viranomaisten mukaan olosuhteet ovat viime päivien aikana parantuneet, mutta ne voivat jälleen huonontua, etenkin jos alueelle ennustetut rankat monsuunisateet saavuttavat luolan.

Luolastoon ei tule luonnollisia valonlähteitä, vaan valaistus on sukeltajien paikalle tuomaa.

Kaivostyöntekijöiden pelastamiseen erikoistunut asiantuntija Andrew Watson kommentoi uutistoimisto AFP:lle, että tilanteen henkinen puoli on yksi tärkeimmistä huomioitavista tekijöistä pelastuksessa.

– Vain yhden ihmisen panikointi voi aiheuttaa ongelman, Watson sanoi.

5. Lähestyvät sateet

Merkittävä syy pelastusoperaation aloittamiselle oli kiire ennen lähestyviä rankkasateita.

Viime päivien ajan pelastustyöntekijät ovat pumpanneet luolasta ulos yli 100 miljoonaa litraa vettä, jonka aikaisemmat rankkasateet olivat luolastoon tuoneet.

Viranomaiset kertoivat sunnuntaina, että luolaa on saatu tyhjennettyä vedestä niin paljon, että reitti ulos on suurelta osin käveltävissä.

Jos rankkasateet täyttävät luolaa uudelleen, on pelastettavien sukellusmatka yhä pidempi, mikä lisää onnettomuuden riskiä.

Tomi ja Jenny Vuollet ovat Vaasan asuntomessualueen alkuperäisasukkaita. He rakensivat 10 vuotta sitten valkoisen talon itselleen ja kolmelle lapselleen. Messujen jälkeen perheeseen on syntynyt neljäs lapsi.

– Yksi lisähuone olisi tehty, jos olisi tiedetty, että vielä iltatähti perheeseen tulee, hymyilee Jenny Vuollet.

Perhe on viihtynyt hyvin messutalossaan. Rakentajina he olivat kokeneita, ja siksi virheet osattiin välttää. Talo on osoittautunut kaikin puolin toimivaksi ja vastannut asukkaiden tarpeita.

Pieni tontti on riittänyt

Kaikista isoimman plussan asuntomessualue saa pariskunnalta sijainnista. Kaupungin keskusta on kolmen kilometrin päässä, mutta silti asuntoalue on rauhallinen ja luonto on lähellä.

– Sopivasti meri mieltä rauhoittaa, kun sen äärellä asuu. Pitää vaan muistaa sitä arvostaa, sillä nyt kun on asuttu tässä 10 vuotta, on meri tavallaan arkipäiväistynyt, toteaa Tomi Vuollet.

Vuolletin perheen talo on yksi messualueen 20 omakotitalosta. Talot on rakennettu pienille tonteille vieri viereen rantaa seurailevan kadun varteen. Alueella on lisäksi 28 yhtiömuotoista pientaloa ja kolme kerrostaloa, yhteensä 130 asuntoa.

– Meille pieni tontti ja kaupunkimainen omakotiasuminen sopii. Emme ole mitään puutarhaihmisiä. Tietysti välillä tuntuu hassulta, kun naapurit morjestelevat toisiaan terasseilta, mutta 10 vuotta täällä on nyt eletty hyvässä sovussa, joten eiköhän jatkossakin, toteaa Jenny Vuollet.

Pysyvä jälki

Merenrantavyöhykkeelle sijoittuva messualue on osa 70-luvulla syntynyttä Suvilahden lähiötä. Toiveena ja odotuksena 10 vuotta sitten oli, että asuntomessujen ansiosta vanha lähiö kokisi uuden kukoistuksen.

Elämä Suvilahdessa piristyikin, kun asuntomessut toivat alueelle noin 500 uutta asukasta. Samalla väheni huoli peruspalveluiden säilymisestä alueella.

Tomi ja Jenny Vuollet sanovat, että Suvilahden palvelut riittävät hyvin varsinkin kun keskustan palvelut ovat lähes kävelymatkan päässä.

Suomen Asuntomessujen kehitys- ja tutkimuspäällikön Kari Tervosen mukaan tavoitteena on, että asuntomessuilla olisi aina myönteistä vaikutusta messukaupunkiin.

– Vaasaan jäi hyvä ja pysyvä jälki, toteaa Tervonen.

Uhkiakin on ollut

Vaasan asuntomessualueen asukkaille tehty kyselytutkimus vahvistaa, että alueella asuu tyytyväistä väkeä. Kiitosta asukkailta on tullut muun muassa juuri alueen peruspalveluista.

– Tämä mielipide korostuu jonkin verran kerrostaloasukkaiden keskuudessa. Asukkaat kokevat, että koko alue on nyt vilkkaampi ja toimii paremmin, toteaa Tervonen.

Myös Suvilahden kaupunginosayhdistyksessä on iloittu siitä, että lähiöön on tullut uutta elämää. Suvilahti-seuran puheenjohtajan Pirjo Andrejeffin mukaan asuntomessuilla on ollut myönteistä vaikutusta kaupunginosan kehitykseen.

Mikään taikasana asuntomessut ei ole kuitenkaan ollut - palveluiden säilymiseksi on tarvittu työtä ja kansalaisaktiivisuutta. Esimerkiksi Suvilahden kirjaston lakkauttaminen on ollut esillä useampaan kertaan.

Ranta kaipaa kehittämistä

Pirjo Andrejeff toivoo, että Suvilahden lähiluontoa hoidettaisiin nykyistä paremmin. Rannan kävelyreitti kaipaisi ehostamista ja kohentamista.

Myös Vuolletin perheessä on mietitty, että rantareitissä olisi kehittämisen varaa. Kaupunkilaiset ulkoilevat mielellään Suvilahden kävelyreitillä. Alueen luonto ja runsas linnusto houkuttelevat retkeilijöitä.

– On huomattu, että täällä liikkuu paljon ihmisiä. Rannan kävelyreittiä pitäisi pidentää vaikka ihan niin, että se kiertäisi koko Sundominlahden ympäri. Sellaisena reitti houkuttelisi vaasalaisia ja miksei turistejakin, pohtii Tomi Vuollet.

Yhteistä toimintaa

Tehdyn kyselyn mukaan osa messualueen asukkaista kaipaisi enemmän yhteisöllisyyttä, yhteistä toimintaa muiden alueen asukkaiden kanssa.

– Juttelu ja yhteydenpito naapureiden kanssa ei ole kovin vilkasta, mutta tämä taitaa olla haaste koko Suomessa, ei pelkästään Vaasassa, toteaa Kari Tervonen.

Tomi ja Jenny Vuollet kuitenkin sanovat, että messualueen asukkaista on muodostunut oma yhteisönsä.

– Ainakin meidän kadulla meillä alkuperäisasukkailla on yhteisöllisyyttä. Me jotka ollaan savessa ja mudassa ryömitty ne ensimmäiset vaiheet - kyllä meillä on yhteisöllisyyttä.

Pientä pintaremonttia

Ajan kuluminen näkyy messualueella. Asunnoissa alkaa olla pintaremontin tarvetta. Vuolletin perheessä on huomattu, että kodinkoneiden ikä ei nykyisin ole pitkä.

– Taitaa liesituuletin olla keittiössä ainut laite, jota vielä ei ole jouduttu vaihtamaan.

Ajan kuluminen näkyy myös lasten kasvamisessa. Vuolletin perheessäkin suunnitellaan jo lakkiaisia. Tietääkö se remonttia?

– Jos rouvalta kysytään, niin kyllä. Maalata voisi ja myös puutarhanhoitoon voisi vähän panostaa, naurahtaa Jenny Vuollet. Puoliso lupaa tarttua siveltimeen - ainakin jos sateisia päiviä tulee.

Alkavan viikon sää suosii lomalaisia. Koko maassa on 20–25 astetta lämmintä ja pääosin aurinkoista. Sääennusteiden mukaan helleraja rikkoutuu jossain päin Suomea joka päivä, kertoo Ylen meteorologi Matti Huutonen. Tällä hetkellä viikon lämpimimmät säät vaikuttaisivat olevan Lapissa.

Etelä- ja Lounais-Suomessa on kuitenkin alkuviikosta sadekuuroriski. Keskiviikkona saattaa jopa hieman ukkostaa. Sateiden kokonaismäärä jää kuitenkin pieneksi, sillä kyse on lyhyistä kuurosateista.

Kuivuus tuo mukanaan myös metsäpalovaroitukset, jotka laajenevat tiistaina koskemaan Länsi- ja Pohjois-Suomea.

Sää pysyy loppuviikon tasaisen lämpimänä ja aurinkoisena.

TUAM Syyspäivänä 1970-luvun alussa kaksi pikkupoikaa leikki joutomaalla länsi-irlantilaisen Tuamin kaupungin laitamilla. Autioituneen entisen lastenkodin piha oli jännittävä paikka, jossa kasvoi kiipeilyyn sopivia omenapuita.

Barry Sweeney ja Frannie Hopkins, 7 ja 9, löysivät heinikosta betonilaatan, jota eivät ennen olleet huomanneet. Se liikkui, jos sitä työnsi.

Laatan alta paljastui matala luola – jonkinlainen hautakammio – luita ja pieniä pääkalloja sikin sokin. Nuorempi poika putosi luolaan, pelästyi ja alkoi itkeä.

Frannie veti Barryn ylös, ja pojat juoksivat pois. Niin kovaa kuin kintuista pääsi.

Runsaat 40 vuotta myöhemmin kertomuksen kuuli Catherine Corless, paikallinen historianharrastaja. Hän oli alkanut selvittää, mitä katolisen kirkon nunnien pyörittämässä lastenkodissa oikein oli tapahtunut.

Poikien kertomus ja Corlessin epäilyt saivat vahvistuksen viime vuonna, kun paikalla tehtiin kaivauksia.

Maan alta löytyi suuri määrä alle kolmivuotiaiden lasten jäännöksiä.

Tuamissa toimi vuodesta 1925 alkaen ranskalaislähtöisen Bon Secours -nunnajärjestön johtama Pyhän Marian äiti- ja lapsikoti.

Se oli paikka, jonne raskaana olevat naimattomat naiset tulivat synnyttämään.

Syvästi katolisessa Irlannissa raskaus ennen avioliittoa oli suuri häpeä. Monessa tapauksessa naisen lähetti laitokseen oma perhe, usein papin painostuksesta.

Synnytyksen jälkeen naiset erotettiin lapsistaan. He työskentelivät laitoksessa vuoden verran, mutta saivat sen jälkeen lähteä. Lapset jäivät nunnien kasvatettaviksi.

Vuonna 1961 lastenkoti lakkautettiin. Tyhjilleen jäänyt rakennus purettiin vuonna 1972 ja tilalle rakennettiin kaupungin vuokrataloja.

Talorivistöjen keskelle jäi joutomaa, johon 1980-luvulla pystytettiin keinuja ja kiipeilytelineitä, koripallokenttä ja skeittiramppi.

Tuamin lastenkodin lapset olivat hyvin laihoja, ikäisekseen pienikokoisia ja sairaalloisia. Hiljaisia, syrjäänvetäytyviä ja pelokkaita.

Heillä oli erilaiset vaatteet kuin muilla ja raskastekoiset saappaat, joiden pohjat oli vahvistettu nauloilla. Kun he kävelivät kouluun parijonossa, katukiviin osuvista nauloista kuului kova kopina.

– Kaikki muistavat saappaiden äänen. Kuin armeija olisi marssinut, kertoo Tuamissa koko ikänsä asunut Catherine Corless, 64.

Hänen oma koulumatkansa kulki lastenkotia ympäröivän kolmemetrisen muurin ohi. Tummanharmaasta kivirakennuksesta saattoi nähdä vilauksen, jos raskas puinen portti oli jäänyt raolleen.

Corless kävi lastenkotilasten kanssa samaa koulua. Hän muistaa, että he istuivat luokan perällä muista erillään.

Opettajina toimineet nunnat suhtautuivat heihin paheksuen. Heiltä ei koskaan kysytty mitään, eikä heitä otettu muuten mukaan opetukseen.

Jos käyttäytyi huonosti, saattoi rangaistukseksi joutua istumaan heidän viereensä.

Pieni koululainen ei osannut kyseenalaistaa toisten lasten kohtelua, mutta aikuisena asia alkoi vaivata, kertoo Corless maatilansa keittiössä Tuamin toisella laidalla.

Hän alkoi tutkia lastenkodin historiaa, istui kirjastoissa ja arkistoissa, jututti naapuruston nykyisiä asukkaita ja tapasi paikkakunnalla asuvia laitoksen entisiä asukkeja. Kävi ilmi, että lasten olot olivat surkeat.

Tuamin lastenkodissa vuonna 1947 käyneiden tarkastajien raportti kertoi, että osa lapsista oli aliravittuja ja kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri.

Naapurit ovat kertoneet nähneensä, kuinka lastenkodin pihalle oli iltahämärässä haudattu pieniä valkoisia puulaatikoita.

Corless kuuli myös kahden pikkupojan 1970-luvulla löytämästä maanalaisesta kammiosta.

Vanhoista kartoista ja piirustuksista selvisi, että tismalleen samalla paikalla sijaitsi lastenkotirakennuksen 1930-luvulla käytöstä poistettu jätevesisäiliö.

Vain kaksi lasta oli haudattu hautausmaalle. Missä olivat loput 796?

Väestökirjanpitoa tutkittuaan Corless sai selville, että lastenkodissa kuoli vuosina 1925-1961 peräti 798 lasta. Heistä vain kaksi on haudattu tien toisella puolella sijaitsevalle Tuamin hautausmaalle.

Missä olivat loput 796 lasta? Jätevesisäiliössä ja pienissä puulaatikoissa leikkikentän alla, Corless päätteli.

Martin Reilly, kolme kuukautta. Martin Hughes, 11 kuukautta. Mary Connolly, yksi kuukausi. Mary Kate Ruane, 41 päivää. Joseph Mulchrone, kolme ja puoli kuukautta

Nimilista Catherine Corlessin keittiönpöydällä kertoo, että pelkästään tammikuussa 1940 lastenkodissa kuoli viisi vauvaa. Koko vuonna lapsia kuoli yhteensä 34.

Pahin vuosi oli 1943, jolloin kuoli yhteensä 50 lasta. Influenssaan, keuhkokuumeeseen, hinkuyskään.

Tartuntataudit levisivät helposti, kun suuri määrä lapsia nukkui ja oleskeli tiiviisti samoissa kylmissä huoneissa. Aliravitsemus taas johtui kehnosta ruuasta. Lapset saivat pelkkää puuroa ja perunaa, eivät juuri lainkaan proteiinia.

Ruuasta oli etenkin 1940-luvulla pulaa myös muualla Irlannissa. Lapsikuolleisuus oli huonon hygienian takia korkea erityisesti kaupungeissa.

Lapsia paheksuttiin ja halveksittiin. Sanottiin, että he ovat paholaisesta syntyneitä. Catherine Corless

Mutta Corlessin käsityksen mukaan lastenkodissa ei olisi pitänyt olla sen suurempi puute kuin muuallakaan. Nunnat viljelivät vihanneksia sekä pitivät kanoja ja porsaita.

Kreivikunta maksoi nunnille punnan viikossa lasta kohden. Kodissa kokonaisen vuoden viettäneet äidit hoitivat palkatta kaikki työt pyykkäyksestä kitkemiseen, joten kuluja ei juuri ollut.

Corless arvelee, että nunnat eivät yksinkertaisesti pitäneet avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia minkään arvoisina.

– Heitä paheksuttiin ja halveksittiin. Sanottiin, että he olivat paholaisesta syntyneitä.

Mutta miksei kukaan puuttunut laiminlyönteihin? Ja miksi kuolleita lapsia ei haudattu säällisesti? Vastauksia voi hakea katolisen kirkon asemasta irlantilaisessa yhteiskunnassa.

Katolinen kirkko oli Irlannissa pitkään vahvempi kuin valtio. Se oli vaikutusvaltainen moraalinen auktoriteetti, joka määritti, miten ihmisten tuli elää ja käyttäytyä.

Kun Irlanti irtautui Britanniasta vuonna 1921, kirkko otti hoitaakseen väestön koulutuksen ja suurimman osan terveydenhoidosta, koska köyhällä valtiolla ei ollut siihen varaa.

Kirkko sai tärkeän aseman myös siksi, että katolilaisuus on alusta asti ollut keskeinen osa irlantilaisten kansallista identiteettiä.

Vaikka lähes kaikki irlantilaiset olivat katolilaisia, brittivallan aikana katolisen uskon harjoittamisesta rangaistiin. Katolilaisuudesta tuli peruste Irlannin itsenäistymiselle, keino määritellä irlantilaiset omaksi kansakseen.

Katolinen kirkko on maassa vaikutusvaltainen vielä nykyäänkin. Irlantilaisista 78 prosenttia määrittelee itsensä katolilaiseksi. Alakoululaisista 96 prosenttia käy katolista koulua.

Suhtautuminen kirkkoon on viime vuosikymmeninä kuitenkin muuttunut. Samalla kun irlantilaiset ovat kouluttautuneet ja vaurastuneet, he ovat myös maallistuneet.

Lukuisat lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvät skandaalit ovat saaneet monet ottamaan vielä enemmän etäisyyttä.

Yksi tuoreimmista häpeätahroista ovat Tuamin lastenkodin unohdetut lapset.

Kun Catherine Corless kirjoitti tutkimustuloksistaan esseen paikalliseen historia-aiheiseen lehteen vuonna 2012, tuloksena oli syvä hiljaisuus.

Corless silti jatkoi tutkimuksia. Häntä harmitti, että paikallishallinto oli rakentanut puretun lastenkodin paikalle asuintaloja, eikä lasten hautoja ollut merkitty edes pienellä muistolaatalla.

Hän oli asiasta yhteydessä paikallisiin viranomaisiin, katoliseen kirkkoon ja Bon Secours -nunnajärjestöön, mutta kukaan ei ollut kiinnostunut.

– Se sai minut vihaiseksi ja ajoi minua eteenpäin. Asenne oli samanlainen kuin ennen. Että nämä lapset eivät ole minkään arvoisia.

Lopulta Irish Independentin julkaisemat jutut ja kuolleiden lasten nimilista kesäkuussa 2014 nostivat asian niin laajaan julkisuuteen, ettei vaikeneminen ollut enää mahdollista.

Vuonna 2015 Irlannin hallitus perusti oikeudellisen tutkimuskomitean selvittämään asiaa.

Viime vuonna tehdyt arkeologiset kaivaukset osoittivat, että lasten jäännöksiä on paljon sekä jätevesisäiliössä että leikkikentän alla. Nyt pohditaan, mitä niille pitäisi tehdä.

Vaihtoehtoja on monia. Jäännökset saatetaan jättää sijoilleen ja rakentaa paikalle jonkinlainen muistomerkki tai -puutarha.

Mutta on myös mahdollista – vaikkakin asiantuntijoiden mukaan erittäin vaikeaa – että ne kaivetaan ylös, DNA-testataan ja palautetaan elossa oleville sukulaisille.

Monet toivovat, että tämä menisi pois, että ihmiset unohtaisivat. Catherine Corless

Hallituksen asiantuntijat haluavat, että päätöksentekoon osallistuvat myös naapuruston asukkaat sekä lastenkodissa itse olleet niin sanotut "eloonjääneet".

Alunperin muistolaattaa itsekin ehdottanut Corless kannattaa nyt jäännösten DNA-testausta.

– Monet toivovat, että tämä menisi pois, että ihmiset unohtaisivat. Mutta niin ei nyt käy. Tämä on mennyt aivan liian pitkälle, hän sanoo.

Dublin Roadilla, jota pitkin lastenkotilapset 1950-luvulla kopistelivat kouluun, asia on arka. Etenkin vanhemmat asukkaat muistavat lastenkodin hyvin, toiset haluaisivat unohtaa.

Ystävänsä luona piipahtanut Mary Rushe oli ennen eläkepäiviään sairaanhoitaja ja kätilö. Hän ehti olla töissä lastenkodissa jonkin aikaa ennen sen lakkauttamista.

– Ei se ollut niin synkkä paikka kuin miltä se kuulostaa. Ei meillä kellään ollut mitään. Eikä kukaan auttanut, kaikkein vähiten valtio, Rushe selittää.

– Nunnat olivat ainoa turvaverkko.

Koko ikänsä alueella asuneen Rushen mielestä lastenkotiasian pitäisi antaa olla.

– Tässä kaupungissa elää yhä ihmisiä, jotka olivat lapsina siinä kodissa. Heidän pitäisi antaa elää elämäänsä rauhassa. Tunnen kaksi naista, jotka ovat kauhuissaan ajatuksesta, että heidän menneisyytensä paljastuu.

Rushen mukaan osa naapurustosta vastustaa Catherine Corlessin tutkimuksia ja asian tuomista julkisuuteen. He kokevat, ettei heidän näkemyksiään ole otettu huomioon.

Viereisellä poikkikadulla asuva Marian Harrison on eri mieltä. Hänen mielestään lasten jäännökset pitäisi kaivaa ylös ja haudata kaupungin hautausmaalle.

– Monet ajattelevat, että lasten jäännökset pitäisi jättää rauhaan, mutta minusta pitäisi järjestää kunnon hautajaiset. Hautausmaahan on tuossa tien toisella puolella.

Myös Harrison on elänyt näissä kortteleissa koko ikänsä. Hän sanoo, ettei tiedä lastenkodin tapahtumista enempää kuin on lehdistä lukenut. Mutta mainitsee sitten sisarensa vieneen laitoksen lapsia aamuisin kouluun.

Muutaman talon päässä asuva Sadie Rattigan kehottaa kysymään lisää mieheltä, joka parhaillaan maalaa hänen taloaan.

Käy ilmi, että maalari on se pikkupoika, joka 1970-luvulla putosi jätevesisäiliöön ja löysi lasten hautapaikan.

– Nyt ei ole oikein hyvä hetki, Barry Sweeney sanoo ja sutii harmaata maalia vesiränniin.

Hän kertoo traumatisoituneensa tapahtumasta pahasti.

– Kaikki tämä tuo sen taas takaisin. Puhutaan joskus toiste.

Irlantilaiset ovat tällä vuosituhannella joutuneet kysymään kerta toisensa jälkeen, millaisessa maassa he ovat eläneet.

Hallitus on määrännyt peräti viisi tutkimuskomiteaa selvittämään pappien harjoittamaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä katolisen kirkon laitoksissa eri puolilla maata.

Lopputuloksena on ollut tuhansien sivujen pituisia raportteja lasten järjestelmällisestä hyväksikäytöstä, pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä sekä siitä, kuinka kirkko on yrittänyt peitellä tapauksia.

Ihmiset ovat valmiita uskomaan kirkosta nyt mitä tahansa. Patsy McGerry

– Irlantilaisten luottamus katoliseen kirkkoon moraalisena auktoriteettina on romahtanut, sanoo kirkon asioihin erikoistunut toimittaja Patsy McGerry sanomalehti Irish Timesista.

Hän arvelee, että vielä kaksikymmentä vuotta sitten ihmiset eivät olisi suostuneet ottamaan todesta Catherine Corlessin tutkimuksia Tuamin tapahtumista.

– Mutta nyt ihmiset ovat valmiita uskomaan kirkosta mitä tahansa, McGerry sanoo.

Samalla kun kirkon valta on murentunut, Irlannissa on tapahtunut nopea yhteiskunnallinen muutos.

Homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos vuonna 1993. Avioero tuli lailliseksi vuonna 1996. Homoavioliitot hyväksyttiin vuonna 2015. Toukokuussa yli 66 prosenttia irlantilaisista äänesti tiukan aborttikiellon kumoamisen puolesta.

Maassa on nykyään jopa homoseksuaalisuutensa avoimesti julkisuuteen tuonut pääministeri. Leo Varadkar sanoi toukokuun kansanäänestyksen jälkeen, että Irlannissa on tapahtunut hiljainen vallankumous.

Julkisen keskustelun rajat Irlannissa ovat laajentuneet merkittävästi, katsoo Irlannin nykyhistorian professori Diarmaid Ferriter University College Dublinista.

– Olemme nyt kuulleet sellaisten ihmisten ääniä, joita ei ole kuultu Irlannissa koskaan aikaisemmin, Ferriter sanoo.

Hän tarkoittaa naisia, jotka aborttikansanäänestyksen alla kertoivat julkisesti siitä, mitä tiukka lainsäädäntö on heille tarkoittanut. Tai niitä pappien seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi joutuneita, jotka ovat kertoneet mediassa kokemastaan.

Vielä muutama vuosikymmen sitten julkinen keskustelu oli mustavalkoisempaa ja kirkko sai määritellä käsitteet.

– Nyt henkilökohtaisten kokemusten tulva on ollut musertava. Niiden myötä olemme alkaneet tehdä tiliä vaikean historiamme kanssa. Pimeisiin nurkkiin on näytetty valoa, Ferriter sanoo.

Tuamin lastenkodista pääsi pois viimeistään kahdeksanvuotiaana. Lapset adoptoitiin – usein Yhdysvaltoihin – tai lähetettiin koulukoteihin tai kasvattiperheisiin, joissa olot eivät välttämättä olleet kovinkaan paljon paremmat.

Kasvattiperheitä ei juuri valikoitu, eikä lasten kohtelua valvottu kovin tehokkaasti. Etenkin poikia otettiin paljon. työvoimaksi. Aviottoman lapsen leima ei haalistunut.

Niin kutsuttuja "eloonjääneitä" asuu Tuamissa ja lähialueilla vielä jonkin verran. Heillä on nykyään tapana kokoontua yhteisiin tapaamisiin, usein Corlessin keittiössä.

– Heidän elämässään on ollut valtavasti kärsimystä. Vieläkin silmissä näkyy kyyneleitä, kun he kertovat kokemastaan, Corless kertoo.

Yksikään hänen tapaamistaan eloonjääneistä ei ole sanonut havittelevansa kirkolta tai valtiolta korvauksia. Corlessin käsityksen mukaan he lähinnä haluaisivat, että heiltä pyydettäisiin anteeksi.

Corlessilla itsellään on miehensä Aidanin kanssa kaksi tytärtä, kaksi poikaa ja seitsemän lastenlasta. Hän on toiminut myös perhepäivähoitajana.

– Olen viettänyt koko elämäni lasten kanssa. Minusta on täysin sietämätöntä, että lapsia kohdellaan tällä tavalla, hän sanoo.

Lue myös: Irlanti ei salli raskaudenkeskeytystä, vaikka sikiön vamma johtaisi varmaan kuolemaan – Aborttimatka Englantiin oli ”elämäni kauhein kokemus”

Irlannin kirkko uusissa syytteissä: Viemäristä löytyneiden satojen lapsivainajien kohtalo järkyttää

Irlannin katolinen kirkko määräsi nunnat auttamaan lasten joukkohaudan tutkinnassa

Neljä vuotta sitten kokkolalaisen Emmi Salon piti tehdä lopputyö ammattikorkeakouluun. Kyllä hän sen tekikin, mutta samalla syntyi Fitverstas, joka toimii nyt 23 paikkakunnalla ja suunnittelee ulkomaille laajentamista. Asiakkaita on 40 000, heistä 60 prosenttia pääkaupunkiseudulla. Silti Salo kokee olevansa työssään välillä yksinäinen.

Mutta peruutetaanpa vähän.

Vuonna 2011 kaksi nuorta äitiä istui siiderillä ja oli vakavasti sitä mieltä, että jotain pitäisi keksiä. Molemmilla oli pienet lapset, työ ja opiskelu ja kaipuu johonkin omaan. Oma liikuntakin oli jäänyt pikkulapsiarjessa sivuosaan.

He päättivät pistää käyntiin kilpailun siitä, kumpi olisi vuoden päästä paremmassa kunnossa. Jotta toisen etenemistä pystyisi seuraamaan, piti tehdä blogi. Syntyi Emmin ja Terhin treeniblogi.

Nopeasti naiset huomasivat, että seuraajia oli enemmänkin kuin kaveri toisella paikkakunnalla. Naisilta kysyttiin treenivinkkejä, ravitsemusneuvoja ja ohjelmia. Kyse oli samastumisesta, uskoo Emmi Salo: nuorilta, tavallisilta äideiltä oli helppo kysyä, miten saisi itsekin elämäntapamuutoksen vauhtiin.

Vuosikymmenen alussa blogeja ei vielä ollut niin paljon kuin nykyään, ja Emmin ja Terhin treeniblogi lähti nopeasti lentoon: parhailla postauksilla saattoi olla jopa 40 000 lukijaa. Kaikkiaan kävijöitä oli kaksi miljoonaa siinä vaiheessa, kun blogi suljettiin vuonna 2014.

Ja koko ikänsä liikuntaa harrastaneelle, telinevoimistelua ja ratsastusta opettaneella Salolla välähti: ehkäpä tälle alalle kannattaisi kouluttautua lisää.

Välähdyksestä rakentui Fitverstas, jonka yrittäjä Emmi Salo on yksi viidestä finalistista Vuoden nuori yrittäjä -kilpailussa.

Digi- ja koulutusasioiden päällikkö Joonas Mikkilä Suomen Yrittäjistä näkee Fitverstaassa samaa kuin muutama vuosi sitten vuoden nuorena yrittäjänä palkitun tekstiilialan yrityksen PaaPii Designin tarinassa. Se sai alkunsa yrittäjän käsityöblogista.

Mikkilä sanoo, ettei menestyneiden bloggaajien kasvaminen menestyneiksi yrittäjiksi ole sattumaa. Jotain on tehty oikein kahdella rintamalla.

– Hyvä yrittäjä ymmärtää oman ja yrityksensä brändin päälle. Tällaisista kannattaa ottaa oppia, vaikka kaikista ei somestaroiksi olekaan.

Tapaukset ovat myös rohkaiseva esimerkki siitä, ettei yrittäjän tarvitse toimia isoissa keskuksissa, vaan brändiä voi rakentaa pikkukunnista tai vaikka maaseudulta. Mikkilä uskoo myös, että digitalisaation ansiosta nähdään vielä jo katoaviksi luultujen toimialojen nousua tai renessanssia: siitäkin vaatetusalan PaaPii on hyvä esimerkki.

Valmentajat koulutetaan suoraan yrityksen arvoihin

Emmi Salo kouluttautui personal traineriksi ja jatkoi samalla opintoja ammattikorkeakoulussa. Hänen suunnitelmanaan oli valmistuttuaan tarjota liikunta- ja ravitsemusalan palveluita kotimaakunnassa Keski-Pohjanmaalla.

Opinnäytetyönä syntynyt liiketoimintasuunnitelma osoittautui nykyisen yrityksen luurangoksi. Blogin tuoma julkisuus taas toi kyselijöitä: useampi valmentaja otti yhteyttä yhteistyön toiveissa, ja jo puolentoista kuukauden päästä Salolla oli tiimissään ensimmäinen valmentaja.

Nyt Fitverstaalla on 20 valmentajaa 23 paikkakunnalla. Syksyyn mennessä valmentajia voi olla 40–50, uskoo Salo. Hän päätyi melko nopeasti siihen tulokseen, että halutun kaltaiset personal trainerit saa vain kouluttamalla heidät itse. Personal trainer -koulutuksia on paljon, ja ne ovat kirjavia.

– Voi olla tuhat hakijaa, ja heistä kourallinen osaa tehdä laadukkaan ruokavalion, heittää Salo.

Hyvältäkin valmentajalta voi puuttua asiakaspalvelutaitoja. Osa ei hallitse liiketoimintapuolta lainkaan. Kyky kirjoittaa sujuvasti on sekin tärkeä, sillä Fitverstaan valmennuksesta iso osa tapahtuu verkossa.

Toisaalta on helpompaa kouluttaa valmentajat suoraan sisään yrityksen arvoihin, malliin ja tavoitteisiin kuin alkaa muokata jo valmista pakettia. Tulijoita on: lähes joka päivä joku ottaa yhteyttä.

Tänä vuonna vaaka kääntyi ensimmäistä kertaa niin, että hakijoista enemmistö oli miehiä. Taustat vaihtelevat tavallisista kuntoilijoista MM-tason voimanostajiin.

Viimeksi valmennuskoulutuksen nelivaiheisen hakuprosessin läpäisi kahdeksan hakijaa.

– Tätä ei voi tehdä sillä ajatuksella, että kotona on vähän tylsää. Tämä on elämäntapa. On oltava halua ja inspiraatiota.

Ihmiset haluavat avun täsmänä

Fitverstas myy toisaalta valmista liiketoimintakonseptia valmentajille, toisaalta ravinto- ja treenipalvelua kuluttajille ja yrityksille. Maaliskuussa yritys aloitti globaalin verkkokauppabisneksen.

Omien sanojensa mukaan Salo myy maalaisjärkistä hyvinvointia. Tietoa siitä, miten pienillä muutoksilla saadaan hyviä tuloksia. Miten yksi valinta vaikuttaa kehossa ja miksi toinen teko ei.

– En usko, että kuudessa viikossa voidaan tarjota unelmakroppa.

Käytännössä asiakas ostaa lähi- tai etävalmennusta, yksilöityjä ohjelmia liikkumiseen tai syömiseen tai valmiita paketteja. Valtaosa bisneksestä hoituu verkossa aina pohjakartoituksesta puhelintukeen.

– Netti on täynnä tietoa, mutta ihmiset haluavat sen täsmänä, sanoo Emmi Salo.

Nyttemmin hänen konseptiaan ja ohjelmiaan myyvät myös jotkin kuntosaliketjut. Valmentajat toimivat franchising-pohjalla.

Velkaa Salolla ei ole ollut firmasta koskaan, sillä yritys lähti pienestä, asiakaskunta oli valmiina ja toimintaa laajennettiin sitä mukaa kun kassaan tuli rahaa.

Markkinointiin yrittäjä ei ole käyttänyt montakaan euroa; siitä pitävät huolta hänen keksimänsä someninjat. Jokaiseen sesongin starttiin eli syksyyn ja vuodenvaihteeseen Salo hakee vapaaehtoisia, jotka käyttävät palvelua ilmaiseksi ja kertovat palautteensa avoimesti sosiaalisessa mediassa. Hakijoita on joka kerta tuhatkunta, heistä sata valikoituu. Ja sana kulkee.

– Kuluttaja uskoo ennemmin toista kuluttajaa, Salo uskoo.

Digimarkkinointi auttaa erityisesti pieniä yrityksiä

Suomen pk-yrittäjistä 43 prosenttia käyttää sosiaalista mediaa markkinoinnissa järjestelmällisesti, 25 prosenttia satunnaisesti. Kotisivujen voimaan uskoo selvästi isompi joukko.

Joonas Mikkilä Suomen Yrittäjistä sanoo, että some on tuonut yrittäjille kustannustehokkaita ja helppoja markkinointikanavia, joiden avulla voi tehdä tarkkojakin kohdistuksia.

– Mitä pienempi yritys, sitä enemmän digitaalisen markkinoinnin työkaluista on suhteessa apua, sanoo Mikkilä.

Digitaalisuuteen suhtautuminen on osin sukupolvikysymys. Eniten hyötyä digistä otetaan irti kaupan alalla. Löytämätöntä potentiaalia on kaikilla aloilla, mutta toisilla enemmän. Siksi Yrittäjät julkaisi pari viikkoa sitten yrittäjän digioppaan, jossa sekä perustellaan että neuvotaan, miksi ja miten junaan kannattaa hypätä.

Pelkkää riemukulkua viime vuodet eivät silti ole Emmi Salolle olleet. Pahimmillaan pienten lasten äidin työpäivät venyivät 16 tuntiin, ja terveys alkoi reistailla. Uni karttoi ja suolisto kiukutteli.

Hän kokee työnsä hyvin yksinäiseksi. Asiakkaat ovat yhteydessä valmentajiin, harva edes tietää, kuka yrityksen takana touhuaa. Samalla vastuu painaa.

– Nyt ensimmäistä kertaa olen kokenut paineet: että oman lisäksi 27 muun ihmisen työ makaa minun harteillani.

Vielä viime vuonna Salo teki 12–14-tuntisia työpäiviä. Sitten oli pakko käskeä itseä päästämään irti, rauhoittumaan ja luottamaan muihin.

En ole koskaan tuijotellut vieraisiin pöytiin, vaan luonut omaa. Emmi Salo

Nyt Salolla on ollut assistentti puolen vuoden ajan. Tänä vuonna firmaan palkataan yhtäkkiä lähes kymmenen uutta: tiimivalmentajaa, myyjiä, kansainvälinen tiimi. Se näkyy tilillä, mutta nyt on sen aika.

– Joku voisi ajatella, että apua. Mutta nyt etsitään oikeat ihmiset oikeille paikoille, ja ensi vuosi on taas kasvun vuosi.

Kasvua Fitverstas hakee monesta suunnasta. Verkkotuotteet käännettiin englanniksi, ja kansainvälistymisen ensimmäisiä kohteita ovat Australia, Hollanti, Ruotsi ja Tanska, joihin paketteja myydään nyt eniten. Someninjoja Salo suunnittelee etsivänsä peräti 14 maasta.

Myös Venäjä on kiinnostava kohde, mutta sinne Salo ei aio itse konseptiaan viedä, vaan lisensoida sen.

– On löydettävä Venäjän Emmi Salo.

Hän ei ole huolissaan, vaikka kilpailua alalla on. Markkinaa riittää, sillä asiakkailla on oltava valinnanvaraa, sanoo Salo.

– En ole koskaan tuijotellut vieraisiin pöytiin: miten toiset hoitavat somea tai millaiset kotisivut heillä on, vaan olen luonut omaa.

Kysynnän hän uskoo jatkuvan kotimaassakin. Joka maanantai laihiksen aloittavat ovat oma lukunsa, mutta vähissä ovat nykyään ne, jotka haluavat kymmenen kiloa pois kuukaudessa mahtuakseen hääpukuun. Useamman ongelma on arkisessa, jokapäiväisessä ruokailussa, sanoo Salo.

Kiire, nälkä ja repsahtelu huonoihin vaihtoehtoihin ovat syynä 70–80 prosenttiin asiakkuuksista. Muutoksiin pitää johdattaa kädestä pitäen, pienin askelin. Ensin vaikkapa opetellaan ottamaan aamupala ohjelmaan. Sitten opetellaan juomaan vettä.

– Yksi asiakas ei millään halunnut korvata tavallista jugurttia sokeroimattomalla ja marjoilla. Sovimme, että hän lisää joka aamu sokeroidun sekaan sokeroimatonta ja kasvattaa lusikkamäärää päivittäin. Lopulta häneltä tuli viesti, että nyt sokerijugurtti on loppu ja tilalla on sokeroimaton. Ei se olisi toiminut hänen kanssaan niin, että olisin käskenyt vaihtaa jugurtin yhdeltä istumalta.

Suurin kynnys onkin Salon mukaan pääkoppa. Usein muutoksen taustalla on jokin isompi muutos, ja tilanne voi olla herkkä ja intensiivinen.

Siinä missä kuluttaja-asiakkaista tyypillisin on 25–45-vuotias nainen, potentiaalia olisi vielä 40 ylittäneissä miehissä, jotka eivät koe tarvitsevansa muutosta. Siihen ryhmään Emmi Salo haluaisi tarttua.

Uskon, että tästä ne yllätykset vasta alkavat. Emmi Salo

Juuri kolmekymppisiään juhlinut Emmi Salo sanoo kasvaneensa muutamassa vuodessa aikuiseksi ja puhjenneensa kukkaan.

Puheesta kuuluu aito itseluottamus.

– Tiedän, että osaan ja onnistun! Saan myös muut mukaan sellaiseen nyt mennään! -fiilikseen. Jos joskus en enää innostu työstäni, silloin rupean tekemään jotain muuta.

Pari vuotta sitten Salo ei osannut sanoa, mihin oli matkalla. Strategia on rakentunut vauhdissa. Nytkään hän ei tiedä kuin suunnan: vielä suurempaa on tulossa.

– Uskon, että tästä ne yllätykset vasta alkavat. Jatketaan samaan malliin ja katsotaan, mihin päädytään.

Suomalaisen Polarin fitness-sovellus Flow on paljastanut käyttäjiensä arkaluonteisia sijaintitietoja, selvisi suomalaisen Long Playn, hollantilaisen De Correspondentin ja kansalaisjournalistien Bellingcat-ryhmän tutkimuksissa.

Tutkimuksissa kävi ilmi, että Flow-sovelluksen datan avulla on mahdo

llista selvittää satojen sotilaiden ja tiedustelutyöntekijöiden kotiosoitteet.

Työryhmä löysi nimiä ja kotiosoitteita useiden eri valtioiden tiedustelupalvelujen ja salaisten palvelujen työntekijöille. Heidän joukossaan oli muun muassa Yhdysvaltojen NSA:n, Britannian GCHQ:n ja MI6:n sekä Venäjän GRU:n työntekijöitä.

Mukana oli myös useita suomalaisia, jotka ovat urheilleet kansainvälisten sotilasoperaatioiden keskuksissa.

Flow-sovelluksen käyttäjiä löytyi useista sotilastukikohdista, muun muassa Pohjois-Irakin Erbilistä, Kuuban Guantanamo Baysta ja Malin Gaosta. Työryhmä onnistui kokoamaan yli 6 000 Flow-käyttäjän tiedot.

Suuri osa paljastuneista tiedoista löytyi sovelluksen julkisesta kartasta. Kuitenkin työryhmä pääsi käsiksi myös sellaisten käyttäjien tietoihin, jotka eivät olleet tehneet käyttäjäprofiileistaan julkisia.

Tietosuojavaltuutettu tutkii asiaa

Työryhmä kertoi löydöistään Polarille kaksi viikkoa sitten. Perjantaina julkaisemassaan lausunnossa Polar sanoo, ettei se ole vuotanut mitään tietoja ja ettei yksityisiin tietoihin ole murtauduttu. Polar sanoo olevansa tietoinen, että potentiaalisesti arkaluonteisia sijaintitietoja ilmenee julkisessa datassa.

Yhtiö kertoo päättäneensä väliaikaisesti poistaa sovelluksesta mahdollisuuden tarkastella muiden käyttäjien suorituksia kartalla.

Long Playn mukaan Suomen tietosuojavaltuutettu tutkii nyt Flow-sovelluksen ongelmia. Long Play ennakoi, että tapauksesta voi tulla ensimmäinen kaupallisen sovelluksen tietoturvaan liittyvä ongelma, johon sovelletaan EU:n tietosuoja-asetusta.

Työryhmä aloitti tutkimuksensa sen jälkeen, kun yhdysvaltalaisen Strava-kuntoilusovelluksen julkistamasta datasta oli tammikuussa paljastunut tietoja Yhdysvaltojen sotilastukikohtien sijainnista ja sotilaiden liikkeistä. Arkaluonteisia tietoja oli tuolloin paljastunut sotilaiden käyttämien aktiivisuusrannekkeiden vuoksi.

Juttua päivitetty 8.7. klo 19.49: Lisätty väliotsikon jälkeinen osuus.

Kun Kyösti Pietiläinen liittyi Ranskan muukalaislegioonaan, hänestä tuli Karl Peters. Korpraalit toivat hänelle uuden nimen paperilapulla, ja Pietiläisen piti opetella kirjoittamaan se. Käsiala kelpasi vasta usean yrityksen jälkeen.

Oli vuosi 1972. Kyösti Pietiläinen oli 26-vuotias, ja vain vähän ennen sitä hän oli kadonnut perheeltään, joka asui Kotkan Sunilassa. Perhepiirissä ei osattu aavistaa, mihin Kyösti oli lähtenyt.

– Isoäitini ja äitini olivat peloissaan, että mitä on tapahtunut. Pitkään aikaan ei tullut kirjeitä. Tätä ei ollut aiemmin tapahtunut, kertoo Kyösti Pietiläisen sisarenpoika Petri Pietiläinen.

Ei Kyösti-enoa tosin ennenkään ollut juuri kotona näkynyt, sillä hän oli lähtenyt jo parikymppisenä merille. Legioonassa on aluksi tietty aika, jolloin ei saa olla yhteydessä kotiinsa. Vasta kolmen vuoden kuluttua Kyöstiltä tuli kirje.

Hei äiti. Älä vain liikoja pelästy mulla menee täällä erittäin hyvin. Ensiksi toivon ettei teidän tarvitsisi koko sunilalle, kun ei siellä eikä paljon muuallakaan tiedetä asioita. Jos ne sunilalaiset tietäisivät kuinka hyvin mulla asiat on niin taitaisi kateeksi käydä.

Kirjeitä tuli toinen ja kolmas. Petri Pietiläisellä on ne kaikki tallessa.

– Niitä on satoja. Erityisesti Kyöstin äidille kirjeen saapuminen oli juhlahetki. Se oli merkki siitä, että poika oli elossa.

Pakoon legioonaan

Siitä, miksi Kyösti lähti muukalaislegioonaan, ei ole varmuutta. Hänen kerrotaan lähteneen pakoon merimiestappeluiden aiheuttamia jälkiseuraamuksia. Kyösti itse kertoi paenneensa Espanjan poliisia, ja myös Ruotsin poliisi olisi ollut hänen perässään. Hän väitti, että hänestä olisi tehty koko Pohjoismaat kattava etsintäkuulutus.

Sisarenpojan mukaan Kyösti osasi olla äkkipikainen.

– Kyöstin nuoruuden kaverit ovat kertoneet, ettei hän kauaa kuunnellut, jos joku soitti suutaan. Hän veti turpaan. Ei hän itse ehkä rettelöitsijä ollut, mutta jotenkin osasi vetää niitä puoleensa.

Pietiläisen mukaan hänen enonsa oli erittäin kova liioittelemaan. Siksi miehen kokemuksista koostettujen kirjojen sisällöt poikkeavat huomattavasti toisistaan. Yksi esimerkki on vuoden 1978 Kolwezin taistelusta Kaakkois-Kongossa, silloisessa Zairessa. Tuolloin Kongon kansallinen vapausrintama tunkeutui Angolan ja Zairen välisen rajan yli ja valtasi Kolwezin kaivoskaupungin.

– Kyösti on kertonut tappaneensa Zairen operaatiossa 200 ihmistä yksin, vaikka koko muukalaislegioonan on kerrottu tappaneen siellä melkein saman verran kapinallisia.

Opi kieli tai punnerra

Kyösti Pietiläinen ei osannut ranskaa. Englantia tai muita kieliä ei saanut puhua. Jos niin teki, siitä seurasi rangaistus. Pietiläinen on kertonut joutuneensa tekemään permantopunnerruksia niin kauan, kunnes käsissä ei ollut enää lainkaan voimaa.

Neljän kuukauden jälkeen jokaisen piti olla kova legioonalainen ja ammattisotilas. Piti osata aseet, ampua hyvin, tappaa nopeasti ilman sääliä ja tunnetta. Päivät kuluivat aseiden purkamis- ja kokoamisharjoituksissa.

Lisäksi piti oppia ulkoa 20 laulua. Jos laulaminen ei sujunut, edessä oli jälleen permantopunnerruksia. Pietiläisen haaveena oli päästä laskuvarjojääkäriksi, koska laskuvarjojääkärit olivat hänen mielestään parhaita sotilaita.

Morjes. Miten siellä kotona jaksellaan? Onko jo kerrottu koko Sunilalle missä Pietiläisen poika on vai pidetty turvat tukossa niin kuin käskin. Toivottavasti ette ole olleet huolissanne, en jaksa lukea valituksia. Minulla on sellainen kova moraali päällä että pääsin legioonan parhaaseen osastoon laskuvarjojääkäreihin. Älä äiti itke ja kasvata Tarja kunnon kansalaiseksi.

Taisteluita ja bordellin pyörittämistä

Kyösti Pietiläinen toimi legioonassa useissa erilaisissa tehtävissä kuten laskuvarjojääkärinä ja taisteluryhmän johtajana. Hän eteni ylikorpraaliksi, joka on muukalaislegioonassa pitkän palveluksen jälkeen myönnettävä sotilasarvo.

– Hän yleni omien puheidensa mukaan poikkeuksellisen nopeasti ylikorpraaliksi. Mielestäni poikkeuksellista oli se, ettei hän ylennyt sen isommaksi herraksi, Petri Pietiläinen toteaa naurahtaen.

Sisarenpojan tulkinnan mukaan Kyöstin taidot sotapoliisina huomattiin nopeasti.

– Hänet ylennettiin, minkä jälkeen pian huomattiin, että hän on täydellinen siinä asemassa, työssä ja arvossa. Mahdollisesti tästä syystä häntä ei enää haluttu ylentää.

Pietiläinen taisteli palvelusvuosinaan muun muassa Zairessa, Tsadissa, Kongossa ja Ruandassa. Hän piti myös bordellia laskuvarjojääkäreille Djiboutissa Afrikassa. Bordellien tarkoitus oli turvata legioonalaiset taudeilta ja tuoda legioonan kassaan osa maksetuista palkkarahoista. Muistelmissaan Pietiläinen kertoo vastanneensa sekä naisten palkkaamisesta että miesten rahastamisesta.

– Kyösti katsoi, että hommat hoituvat. Ja jos juotiin liikaa, niin Kyösti piti huolen, ettei naisia hakattu, Petri Pietiläinen kertoo.

Legioonalaista oli turha odottaa kotiin

Kotona odotettiin kuumeisesti Kyöstiltä kirjeitä. Ne oli tapana lukea ääneen. Niistä perhe pystyi seuraamaan, mitä maailmalla seikkailevalle nuorelle miehelle kuului.

Hei kotiväki. Meni taas vähän aikaa viime kerrasta, mutta me oltiin komennuksella, puoli vuotta aurinkoa otettiin Afrikassa, kova kuumuus, ei samaa kuin sunilan talvet. Olisi näitä juttuja paljon kerrottavana, mutta kun nämä on näitä hyshys asioita, muukalaislegioona on salainen juttu. Vain Ranskan Presidentti tietää, että mitä muukalaislegioonan miehet tekevät. Voikaa hyvin siellä kylmässä sunilassa.

Kirjeiden perusteella vaikutti, että Kyöstillä oli kaikki hyvin. Henkilökohtaisista asioistaan hän ei kuitenkaan kirjeissä kertonut.

– Rahaa oli kirjeiden mukaan yhtä paljon kuin rautatieinsinöörillä, Petri Pietiläinen kertoo.

Yksi asia loukkasi Kyöstin läheisiä: vaikka rahaa tuntui riittävän, pyynnöistä huolimatta soturia ei kotona näkynyt. Hän vieraili Suomessa vain harvoin.

– Aina oli joku tekosyy. Paras tekosyy oli se, että loma oli siirretty talvelle. Silloin ei voinut tulla Suomeen, koska talvivaatteita oli kallista ostaa yhden keikan takia. Ja sitten taas seuraavassa kirjeessä kehuttiin, että rahaa on kuin rosvolla, sisarenpoika hymähtää.

Lähes kolmen vuosikymmenen palvelus

Vuonna 1993 Kyösti Pietiläinen tuli Suomeen ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun alun. Hän halusi päästä käymään äitinsä, isoäitinsä ja siskonsa yhteisellä haudalla.

Kyösti Pietiläinen palveli Ranskan muukalaislegioonassa 28 vuoden ajan vuosina 1972–2000. Hän on tiettävästi pisimpään muukalaislegioonassa palvellut suomalainen.

Ennen eläköitymistään hän kävi muutamia kertoja kotimaassaan. Lomaillessaan Pietiläinen ei luopunut tiukasta kuntoharjoittelusta, sillä legioonalaiselta vaadittiin teräksistä kuntoa.

– Hän veti joka aamu jopa parinkymmenen kilometrin lenkin, jotta kunto pysyisi yllä. Hän oli täydellisen lojaali legioonalle ja rakasti siellä olemista, Petri Pietiläinen muistaa.

Miehen oma tavoite oli palvella legioonassa pyöreät 30 vuotta. Pitkäaikaiselle sotilaalle annettiin tähän mahdollisuus, mutta hän ei halunnut ottaa tarjousta vastaan.

– Ikänsä vuoksi hän ei olisi saanut enää laskuvarjohypätä. Silloin häntä harmitti, että oli lähtenyt merille eikä suoraan legioonaan, Pietiläisen sisarenpoika Petri Pietiläinen kertoo.

Kyösti Pietiläinen jäi eläkkeelle vuonna 2000. Silloin hän muutti Etiopian pääkaupunkiin Addis Abebaan, jossa hän asui kuolemaansa saakka etiopialaisen vaimonsa kanssa.

Pietiläinen kuoli 71-vuotiaana äkillisesti sairauskohtaukseen viime vuoden kesäkuussa.

Legioonalaisen piirrustuksia ei poltettu, vaan pistettiin seinälle

Kirjeiden lisäksi arvokkaita muistoja pojasta olivat hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan piirtämät kuvat. Petri Pietiläinen löysi kuvat pikkupoikana.

– Muistan, että sain valvotuissa olosuhteissa katsoa niitä 6–7-vuotiaana. Mummolle kuvat olivat tärkeitä. Säilytin kuvat ja yritin antaa ne Kyöstille, mutta ei hän niitä halunnut. Hän sanoi, että “tee mitä haluut, polta tai pistä seinälle”.

Piirustuksissa esille nousevat seikkailunhalu ja eksotiikka. Kuvat ovat päässeet nyt ensimmäistä kertaa esille, sillä Petri Pietiläinen päätti järjestää piirustuksista näyttelyn. Kyöstin nuoruuden sielunmaisemasta kertovassa näyttelyssä nähdään yhteensä 30 kuvaa.

Nuori poika on tehnyt piirustukset ollessaan 12–18-vuotias. Lyijy- ja puuvärikynillä sekä tusseilla tehtyjä piirroksia on säilytetty Kyöstin lapsuudenkodissa, jossa myös Petri asui oman äitinsä kanssa.

Viimeisin kuva on päivätty vuoden 1963 jouluaatolle. Keväällä edessä oli intti, jonka jälkeen hän lähti satamaan ja merille.

Kyösti Pietiläisen lapsuusajan piirustuksiin pääsee tutustumaan heinäkuun loppuun asti Pub Albertissa Kotkassa.

Jutussa on käytetty lähteenä Petri ja Kyösti Pietiläisen teosta Legioonalainen Peters vuodelta 2003. Kursivoidut kohdat ovat kirjoitusvirheineen suoria lainauksia Kyösti Pietiläisen kirjeistä, joita hän lähetti kotiin.

Sunnuntaiaamuna alkoi kauan odotettu pelastusoperaatio: yli kaksi viikkoa syvällä pohjoisthaimaalaisessa luolassa loukussa olleet 12 poikaa ja heidän aikuinen valmentajaansa yritetään tuoda ulos neljän kilometrin matkan takaa vuoren uumenista.

Pelastustehtävään lähti sunnuntaina 18 pelastussukeltajaa, jotka aikovat tuoda pelastettavat ulos yksi kerrallaan.

Alunperin thaimaalainen poikien jalkapallojoukkue meni luolaan juhannuspäivänä, mutta kaatosade täytti luolastoa vedellä, ja ryhmä jäi jumiin ilmataskuun kilometrien päähän luolaston suuaukosta.

Ylen erikoislähetys kertoo viimeisimmät tiedot vaikean pelastusoperaation edistymisestä kello 19 alkaen Ylen verkkosivuilla ja Areenassa.

Suorassa lähetyksessä raportoi Thaimaassa paikalla oleva Ylen kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen.

Mukana lähetyksessä ovat myös sukelluskouluttaja Jouni Piispanen ja SPR:n psykologian valmiusryhmän jäsen Eija Palosaari.

Studiotoimittajana on Robert Sundman ja lähetyksen juontaa Paula Tapiola.

Lue lisää:

Luolaan jumiutuneen jalkapallojoukkueen pelastus Thaimaassa alkanut – "Parempaa hetkeä ei tule"

Meneillään oleva luolapelastus on täynnä riskejä – 5 tekijää, jotka vaarantavat tehtävän onnistumisen

Sukelluskouluttaja tänään alkaneesta operaatiosta: "Olennaista on, että pojat suhtautuvat operaatioon riittävän kevyesti ja rennosti"

Etelä-Tanskan yliopiston kirjaston vuosisatojen takaisten kirjojen kansista on löytynyt huomattavia määriä arsenikkia, tai nykykielellä arseenia. Tutkijat törmäsivät yllätykseen etsiessään muutaman kirjan kansinahasta jotakin aivan muuta röntgenfluoresenssi- eli mikro-XRF-analyysillä.

Mikro-XRF:llä pystytään selvittämään näytteen sisältämät alkuaineet ja niiden määrät, sillä jokaisella on sille tyypillinen fluoresenssisäteilynsä. Menetelmä on laajasti käytössä arkeologiassa ja taiteen tutkimuksessa, muun muassa keramiikan ja maalausten kemiallisen koostumuksen selvittämisessä.

Tanskalaiskirjastossa tutkittiin kolmea kirjaa, jotka ovat peräisin 1500- ja 1600-luvuilta. Tutkijoita kiinnosti kansien materiaali, koska kirjastosta oli aiemmin löytynyt teoksia, joiden kannet oli tehty keskiaikaisista asiakirjoista. Kirjansitojilla oli tapana kierrättää vanhoja pergamentteja, koska ne olivat kelpo nahkaa.

Tutkijat etsivät mustetta

Tutkijoiden tarkoituksena oli selvittää, mitä kirjojen kansiksi päätyneissä latinankielisissä asiakirjoissa mahtoi lukea. Se osoittautui vaikeaksi, koska teksti oli vihreän värikerroksen peitossa, kertovat tutkijat Jakob Polv Holck ja Kaare Lund Rasmussen The Conversation -lehdessä.

Mikro-XRF:n arveltiin näkevän kerroksen alla olevan musteen kemialliset elementit ja tekevän siten kirjaimista lukukelpoisia. Samalla kuitenkin selvisi myös vihreän pintakerroksen salaisuus: se oli arsenikkia, yhtä maailman myrkyllisimmistä aineista.

Pariisinvihreää käyttivät myös monet taitelijat.

Monien vihreiden sävyjensä, haalistumattomuutensa ja helpon valmistustapansa vuoksi arsenikkipigmentti oli 1800-luvulla suosittua monessa käytössä, ei vähiten maaleissa ja tekstiilien värjäämisessä.

Myrkyllisyytensä takia sitä puolestaan käytettiin torjunta-aineena. Sillä tapettiin hyönteisiä hedelmätarhoista ja rottia viemäreistä. Kukaan ei vielä tiennyt, että se oli myrkkyä myös ihmisille.

Tanskalaistutkijat arvelevat, että kirjojen kansien väri on samaa arvostettua pariisin- eli smaragdinvihreää, jollaista omissa värikylläisissä teoksissaan käyttivät sellaiset impressionisti- ja jälki-impressionistitaiteilijat kuin Monet, Renoir, Cauguin ja Cézanne.

1800-luvun loppupuoliskolla yhä useampi alkoi jo tietää arsenikin vaaroista. Peltojen tuholaisia vastaan sitä kuitenkin käytettiin vielä viime vuosisadan puolivälissä.

Mutta miksi ihmeessä tanskalaiskirjaston kirjat ylipäätään sudittiin maalilla, ilmeisesti juuri 1800-luvulla? Holck ja Rasmussen arvelevat, että tarkoituksena oli estää hyönteisiä tai hiiriä nakertelemasta nahkakansia.

Kirjat ovat nyt kaapissa laatikoissa, joiden päällä varoitetaan myrkyllisyydestä. Sisältö digitalisoidaan, jotta sitä voi tutkia ilman arsenikkivaaraa, tutkijat kertovat.

Tapetit pölysivät arsenikkia

Yksi tavallinen kohde arsenikkiväreille olivat tapetit. Kodeissa ilahduttaneista värikkäistä seinäpapereista kuitenkin irtosi vaivihkaa ilmaan myrkkyä, joka koitui monen kuolemaksi.

Pikku hiljaa hiipivä arsenikkimyrkytys oli lääkäreillekin usein kummastus, jonka syy ei selvinnyt. Tapetoidussa makuuhuoneessa lepäillyt potilas ei toipunut – eipä tietenkään, koska hän sairasvuoteessaan hengitti lisää seiniltä pöllähdellyttä arsenikkia.

Jotkut lääkärit päättelivät arsenikin vaikutukset melko varhain, mutta edes toiset lääkärit eivät uskoneet heitä. Miksi saman perheen jäsenistä joku sairastui ja toinen ei, jos kaikki muka saivat samaa myrkkyä? Oireetkin olivat hämäävän vaihtelevia.

Tuolloin ei vielä tiedetty sitä, mikä pätee moneen muuhunkin altistukseen. Pikkulapselle tai yleiskunnoltaan heikentyneelle aikuiselle hengenvaarallinen määrä myrkkyä ei välttämättä aiheuta oireita terveelle aikuiselle.

Myöhemmissä tutkimuksissa on selvinnyt myös, että proteiinipitoinen ruokavalio antoi ihmiselle suojaa arsenikin vaikutuksia vastaan.

"Älkää antako lasten koskea!"

Yhdysvaltalainen Atlas Obscura -verkkolehti kertoi alkuvuonna kerrassaan tappavasta arsenikkikirjasta. Vuonna 1874 julkaistu kirja esittelee tapettikuoseja, joiden värit sisältävät arsenikkia.

Yhdysvaltain lääketieteellinen yhdistys arvioi 1800-luvun lopussa, että jopa 65 prosenttia kaikista Yhdysvaltain tapeteista oli painettu arsenikkiväreillä. Vihreän sävyjen lisäksi arsenikkia oli tuohon aikaan monissa muissakin tapettiväreissä, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.

Michiganin osavaltion terveyslautakunnassa työskennellyt lääkäri ja kemisti Robert M. Kedzie teetti kauppiailta keräämistään tapettimalleista sata 86-sivuista kirjaa ja lähetti ne Michiganin yleisiin kirjastoihin havahduttaakseen ihmiset arsenikkitapettien vaaroihin.

Sadasta kirjasta on jäljellä vain neljä.

Kirjan nimeksi Kedzie antoi Shadows from the Walls of Death, "varjoja kuoleman seiniltä". Hän poimi nimen Raamatusta, Mooseksen kirjasta, jossa annetaan ohjeita pitaalisen talon puhdistamisesta.

Kedzie lähetti myös ohjeen kirjastonhoitajille: "Älkää antako lasten koskea tähän kirjaan!"

Useimmat kirjastonhoitajat kauhistuivat ja tuhosivat teoksen saman tien. Vain neljä on jäljellä, kolmen yliopiston ja Yhdysvaltain kansallisen lääketieteellisen kirjaston kokoelmissa.