Summasten keittiössä, isä ja poika. Isä kokkaa, vitsailee ja laulaa. Tämän tästä hän houkuttelee poikaa katsomaan.
– Katos Pietro, tämä käännetään näin!
Petteri Summanen (50) sanoo, ettei muista isän kokkausohjeista oikeastaan mitään. Tärkeintä oli se, että isä kutsui aina välillä Pietroksi kutsumansa pojan lähelleen, viereensä katsomaan. Olemaan yhdessä.
Upseeri-isä ja poika jäivät kahdestaan, kun Summasen vanhemmat erosivat ja äiti muutti perheen tyttären kanssa toiselle paikkakunnalle. Petteri-poika oli tuolloin vasta 3-vuotias.
Kaikki ei aina mennyt ohjesäännön mukaisesti parivaljakon puuhissa. Isä-Summanen heitti töiden jälkeen univormunsa naulaan ja lähti opettamaan alaikäistä poikaansa ajamaan autolla Rovaniemen kasarmialueen sivuteille. Viikonloppuna isä saattoi lähteä metsälle äijäporukassa. Poika otettiin joukon jatkoksi, kukas häntä olisi kotona kaitsenut.
– Kyllähän siinä tuli nähtyä vähän erilaista meininkiä, kuin lillerilalleri-piirien lapset, Summanen naurahtaa.
– Minua kuitenkin kohdeltiin aina lämpimästi ja rakastavasti. En koskaan kokenut olevani uhattuna tai hyljättynä.
Isän rennossa otteessa Petteri Summasesta kasvoi hyvällä itsetunnolla varustettu mies. Itsetunto rohkaisi hänet yleisön eteen nuorisoteatterissa ja kriittisen raadin eteen Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa. Ja kun sattuma heitteli mahdollisuuksia tarttua uusiin haasteisiin uran varrella, hän uskalsi tarttua niihin. Se johti siihen, että Summanen on tänä päivänä näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja-kehityspäällikkö.
Tarhapäivän Antti Pasasella on arki hukassa
Ensimmäinen kiinnitys ammattiteatteriin oli ikimuistoinen. Summanen napattiin Tampereen Työväen Teatteriin viittä vaille valmiina suoraan koulusta kesken viimeisen lukukauden. Elettiin 90-luvun laman syvimpiä vuosia ja naps, vakipaikka!
Summanen huomasi, että rekrytointi ei ollut kaikkien mieleen, vaan herätti ymmärrettävää kateutta erityisesti tamperelaisissa näyttelijäopiskelijoissa. Silloisella teatterinjohtajalla Jussi Helmisellä oli kuitenkin selkeä näkemys ja valta vetäistä untuvikko näyttämölle.
– Toistelin itselleni, että olin kuin olinkin tehnyt sen. Päässyt teatterikouluun ja saanut heti työtä suuresta ammattiteatterista. Liksa oli 4800 markkaa kuussa ja siitä piti lyhentää vuodesohvaa ja pesukonetta. Silti tuntui, että kaikkea oli riittävästi.
Summanen näyttelee välillä yhä, vaikka päätyö tuotantoyhtiö Zodiak Finlandin kehitysjohtajana nieleekin suurimman osan ajasta ja energiasta.
Häntä nähdään enää harvoin teatterin lavalla ja tv-viihdekin on nähty. Sen sijaan elokuvarooleja kertyy vielä.
Eve Hietamiehen kirjaan perustuva Yösyöttö-perhekomedia oli vuosien 2017-2018 katsotuimpia elokuvia. Nyt leffalle on tehty jatko-osa, Tarhapäivä. Se saa ensi-iltansa 15. marraskuuta. Summanen esittää molemmissa elokuvissa perheenisä Antti Pasasta. Yösyötössä Pasanen jää yksin vastasyntyneen vauvan kanssa, kun lapsen äiti häipyy omille teilleen suoraan synnytyslaitokselta. Tarhapäivässä Pasasen poika on eskari-ikäinen. Yhteys pojan äitiin on olemassa, mutta tämä on masentunut. Pasanen yrittää leikkiä kotia naispuolisen ystävänsä kanssa ja siitä seuraa monenmoista.
Summanen suostui Pasaseksi toiseenkin otteeseen, sillä tarinan jatkuminen tuntui luontevalta. Edellinen elokuva oli saanut hyvin yleisöä, Hietamiehen kirjat olivat kehitelleet aihetta jo valmiiksi eteenpäin. Lisäksi ohjaajaksi tuli entuudestaan näyttelijänä tuttu Tiina Lymi.
– Tiinalle on kertynyt nopeaan tahtiin kokemusta ja varmuutta pitkien elokuvien ohjaamisesta ja tausta näyttelijänä takaa, että kommunikaatio pelaa.
Sen sijaan Pasasen sujuvuudessa on huomattavia puutteita. Summanen käyttää termiä kömpelyys, muttei tarkoita portaissa kaatuilua.
– Kömpelyys on esimerkiksi sitä, että emme opettele kunnolla asioita, joita teemme päivittäin. Silloin ihan normaalit arjen rutiinit ja päivärytmi voivat tuntua ahdistavilta.
Pasasen tapauksessa arki kääntyy häntä vastaan. Hän on kaikkialta myöhässä, päiväkodin vasu-keskustelu unohtuu kymmenennen kerran, lautasella on aina makaronilaatikkoa ja yksinäisyys kalvaa.
Kun hän saa viimein järjestettyä vapaaillan, koomakänni iskee ja seuraavana päivänä sekä janottaa että kaduttaa. Summanen pyörittelee Pasaselle päätään, vaikka myöntää, ettei hänkään muistanut omien lastensa päiväkodin opettajien nimiä ja koululaisten Wilma-viestintäkin lankeaa vaimolle.
– Minä olen kuitenkin se, joka tulen päivän päätteksi ruokakassien kanssa kotiin. Ja olisihan minun otettava se kouluviestintäkin haltuun, jos olisin yksinhuoltaja. Pasanen vain säheltää.
Summanen pohtii, että jos Pasasen tarina olisi yksinhuoltajaäidin elämästä, sitä pidettäisiin surullisena ja säälittävänä, mutta kun häslääjä on mies, hänelle nauretaan ja tarinasta syntyy komediaa. Elokuva leikkii luutuneilla sukupuolirooleilla ja pakkohan katsojankin on myöntää, että näitä on Suomi täynnä, Pasasia.
Isä sortui juomaan – poika nousi näyttämölle
Petteri Summasen oma lapsuus loppui ennen lukioikää. Isän kanssa oli siihen asti jotensakin eletty, mutta pikkuhiljaa kaikki muuttui. Isän humalahakuinen juominen lisääntyi ja isä sairastui alkoholismiin.
Kun isän uusi puoliso muutti miesten talouteen, pojalle tuli tunne, että on hyvä hetki lähteä.
Lappeenrannasta löytyi hyvä koulu ja kodin tarjosi sukulaisperhe. Summasesta ratkaisu oli siinä tilanteessa hyvä.
– Se, miten jälkikasvu selviää vanhemman alkoholismista, on hyvin yksilöllistä. Minut oli kasvatettu pärjäämään ja tulemaan toimeen. Ei se romahdus tuntunut niin suurelta. Äidillä oli uusi ero päällä, eikä hän voinut ottaa vastuuta minusta, mutta sukulaiset ottivat kopin.
– Olen jutellut näistä sekä ammatti-ihmisten että kavereiden kanssa. Lukiossakin löytyi aina joku kaveri, jolle kertoa. Hiljalleen koko asia lakkasi kiinnostamasta itseänikin ja se vain jäi.
Petteri Summanen kävi Lappeenrannassa lukion ja alkoi harrastaa teatteria. Hän kertoo koukuttuvansa lajeihin, joihin liittyy adrenaliinipaukku. Lapsena hän purjehti, myöhemmin nyrkkeili. Teatterissa pääsi jännittämään.
– Tajusin siellä nuorisoteatterissa, että tässähän kulkevat psykologia ja emootiot rinnakkain. Sitten siinä ovat ne kanssanäyttelijät ja ohjaaja joiden kanssa esitystä tehdään. Samaan aikaan taustalla teksti ja oma rooli siinä. Siinä oli niin valtavasti tasoja.
Isän homma ei ole lymytä autotallissa tai väijyä sohvalla
Lappeenrannassa Summanen kohtasi myös tulevan vaimonsa. He tapasivat kaksikymppisinä ja vähän alta kolmekymppisinä heistä tuli pienen pojan vanhemmat.
– Olimme seurustelleet jo pitkään ja ajattelin, että me olemme pariskunta, joka pysyy yhdessä. Toimeentulo tietysti mietitytti, mutta kun sain kuulla, että odotamme vauvaa, olin kertakaikkiaan hurmaantunut siitä, Summanen kertoo.
Pojan syntymäpäivänä Summanen juoksi synnytyslaitokselta Kansallisteatteriin Seitsemän veljeksen näytäntöön. Sinä iltana hänen tulkitsemansa Timo oli harvinaisen herkkä.
Työrintamalla Petteri Summasella oli monta rautaa tulessa. Hän oli irtisanoutunut Tampereelta päästäkseen kokemaan Kansallisteatterin ja näytelläkseen Suomenlinnan kesäteatterissa. Kavereiden kesken syntynyt viihdeohjelma Studio Julmahuvi lähti laukkaan.
Summanen tarttui rivakasti myös isän rooliin. Kotityöt olivat tulleet tutuiksi kahden miehen taloudessa isän kanssa, mutta hän tiedosti myös, että lapseen liittyy paljon kaikkea uutta, vauva valvottaa, äiti saattaa masentua synnytyksen jälkeen, lapsi vaatii paljon huomiota.
– Onhan se pelottavaa ajatella, että toinen vanhemmista olisi kömpelö kodin hommissa. Kuin turisti omassa kodissaan.
– Semmoisia perheitä on, joissa mies ei osaa mitään ja nainen ei luota mieheen. Lopulta nainen pyrkii kantamaan koko vastuun vauvasta, eikä mies keksi, mitä tuon kanssa edes voisi tehdä. Silloin siinä juostaan autotalliin karkuun vaihtamaan renkaita, vaikka ne tuli jo eilen vaihdettua, hymähtää Summanen.
Summasen perheeseen syntyi vielä kaksi lasta lisää. Petteri Summasesta on sääli, jos ihmiset valitsevat lapsettomuuden sosiaalisten paineiden, ilmastonmuutoksen tai talouden kehityksen vuoksi. Paljon on kiinni siitä, miten kukin on kasvanut suhtautumaan epävarmuuteen, hän tuumaa.
Media tarjoaa runsaasti tarinoita, joissa kaikki menee pieleen, tulee sairastelukierre, jaksaminen loppuu, työttömyys uhkaa ja velkaannutaan.
– Siihen me sitten sijoitamme itsemme ja kysymme, haluammeko elää tuollaista elämää.
– Välillä tuntuu, ettei kaikkea kannata tehdä järjen kautta. Pitäisi vain luottaa hormoneihin. Jos ei odota liian pitkään, hormoneilta voi huhuilla apua tähän hommaan, Summanen neuvoo ja nauraa.
Varuskunnan sankarit ja antisankarit palaavat mieleen
Summanen kertoo olleensa se autolla kuskaava harrastusiskä. Jääkiekkopojan kanssa on ajettu satoja kilometrejä vuodessa, välillä kolmesta seitsemään tapahtumaan viikossa.
Autossa on tullut juteltua syntyjä syviä. Ne hetket ovat olleet hyvää yhdessäoloa, mutta onhan moinen rahtaaminen aikamoista, jos tarkemmin ajattelee.
– Onhan se vähän hullua, että juostaan illat palvelemassa lapsen tarpeita, jotka vanhempi on ehkä itse rakentanut.
– Nyt on tullut muotiin vähän chillaavampikin meno. Ollaan vaan ja pötkötellään. Laitetaan ruokaa ja retkeillään, käydään näyttelyyissä.
Summasen perheessä kuskaaminen mahdollistui, kun isä ei ollut teatterissa töissä ja illat vapautuivat. Kun lapset olivat pieniä, perheen äiti oli kotona. Hän on nyt palannut hiljalleen työelämään.
Summanen kertoo pyrkineensä tietoisesti järjestämään aikaa perheelle. Keväät ovat olleet monesti työntäyteiset, mutta urakat ovat taanneet pitkän kesäloman, joka on vietetty perheen kesken kotona ja mökillä. Mökillä, jonka rakentamiseen oma isä on antanut ison panoksen.
– Isä sai vähän paremman otteen elämästään, kun olin jo aikuinen. Hän opiskeli uuden ammatin, työskenteli rakennuksilla ja oli luottamusmiehenäkin. Meille hän rakensi saunamökin ja osallistui isomman mökin rakentamiseen.
Petteri Summasen lapset oppivat tietämään, että se Rovaniemeltä tuleva hauska vieras oli oma isoisä.
– Mutta ensin meidän täytyi käydä menneet läpi ja puhua asiat halki. Olihan se isällekin hirveä häpeä joutua sellaiseen jamaan.
Isä ja hänen työnsä upseerina on askarruttanut Summasta viime aikoina. Hän muistaa kuinka isä tuskaili, miten tahmeaa on valaa maanpuolustustahtoa vastahakoisiin alokkaisiin. Tuolloin elettiin 1980-lukua ja rauhanliikkeen aikaa.
Osa tuskasta on siirtynyt Pientä laittoa -tv-sarjan käsikirjoitukseen. Summanen on ollut mukana parhaillaan Ylessä pyörivän sarjan työryhmässä. Sarjan päähenkilö on kantapeikko kapteeni, joka saavuttaa niin suuren turhautumispisteen, että saa aivoinfarktin.
– Olihan siellä varuskunnassa sankareitakin pikkupojalle. Naapurin lentäjä kaarsi autolla rivarin eteen tyyliin, just lensin hävittäjällä ja nyt sit ajelen tässä. Kyllä sitä katsottiin suu auki.
– Ja oli isäkin idoli. Hän luki ja kuunteli musiikkia, oli monipuolinen ja lahjakas. Hän ymmärsi, että pojan pitää saada vaihdepyörä ja opetti vielä ajamaan sitä selkä menosuuntaan, Summanen sanoo hellyys äänessään.
